[Työväenopiston luovan kirjoittamisen syksyn 2016 kurssin lopputyöstä tuli sittemmin yllättäen anakronistinen. Ken olisi uskonut.]
Kesäkuun viides päivä vuonna 2023 oli lämmin ja kirkas. Aurinko oli noussut pilvettömälle
taivaalle, ja huolimatta suurvaltojen hiljattain uudelleen kiristyneistä väleistä, ihmiset heräilivät
viikonlopun jälkeen uuteen viikkoon pääsääntöisesti levänneinä ja virkeinä. Minä sen sijaan olin
nukkunut kehnosti, ja herännyt jo varhain valmistautumaan juhlallisuuksiin. Kuuluin Länsimetro-
projektin avajaistoimikuntaan, ja tänään oli se suuri päivä, kun entisen Helsingin metro vihittäisiin
viimein käyttöön. Projekti oli hieman viivästynyt, ja jotkut meistä olivat melkein välillä
menettäneet uskonsa siihen. Nyt toimikuntamme kuitenkin seisoi Matinkylän aseman laiturilla
juhlaväen edessä. Suoristelin vielä vaivihkaa solmiotani toimikuntamme puheenjohtajan
lopetellessa alkupuhetta. Raikuvien aplodien jälkeen tuli minun vuoro. Vedin syvään henkeä, ja
toivotin ihmiset omastanikin puolesta tervetulleeksi tilaisuuteen. Ehdin ilmoittaa nimekseni Arto,
kun aseman sireenit alkoivat ulvoa. Pian portaikosta puski laiturihalliin kiljuvia ihmisiä. Pysäytin
yhden heistä ja kysyin, mitä oli tapahtunut. Nainen kertoi, että ensin oli kuulunut jyrinää, sitten
taivas oli värjäytynyt oranssiksi ja eri puolilla taivaanrantaa oli näkynyt sienenmuotoisia pilviä.
Tiesin heti, mitä oli tapahtunut. Maailma oli loppunut.