[Lyhyt kirjoitus tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2018, mutta loppujen lopuksi tein aivan toisenlaisen tekstin ja jätin tämän Scriveneriin pölyttymään. Muistaakseni häpesin, että lapsellista kakkahuumoria on maailma jo täynnä.]
Annoin housujeni valahtaa nilkkoihin, ja istahdin sitten posliiniselle valtaistuimelle synnyttämään aiemmin päivällä nauttimaani porsaanleikettä. Aavistin, että operaatiosta tulee raskas, enkä ollut ymmärtänyt varautua siihen ostamalla sanomalehteä myymälän puolelta. Taskussani ei ollut kuin avainnippu ja lompakko.
Siinä pinnistellessäni katselin ympärilleni. Ahtaan kopin oveen oli piirretty keltaisella tussilla iso kirkkovene. Sen sisällä oli pidetty vieraskirjaa. Selasin nimiä ja päivämääriä, yksi puhelinnumerokin siellä oli saatetekstillä »Hanna haluu panna». Ovessa oli pieni ruhje kohdassa, jossa kerrottiin Mikan olevan homo.
Oloni kävi tukalaksi. Muistin nyt vasta tarkistaa, että olihan vessapaperitelineen sisällä muutakin kuin tyhjä rulla. Oli siellä. Sitten aloin lukea telinettä, sinnekin olivat toijalalaiset ajattelijat ja muut ohikulkijat merkinneet aatoksensa aikakirjoihin. »Mädättäjäsuvakit pitäis ampua», oli joku avannut pelin. »Natsit vittuun Suomesta». »Mutavyöry pysäytettävä». Toivoin, ettei viimeksi mainittu ainakaan toteutuisi, sattui niin että mietin hätäsektion mahdollisuutta.
Jatkoin lukemista. Joku toivoi Alexander Stubbin porvarihallituksen kaatumista, ja joku muu oli vetänyt ruksin Stubbin nimen yli ja kirjoittanut alle »Sipilän».
Molskahti. Se oli merkki urakan päättymisestä. Nousin ylös, pyyhin mahdolliset jäännöserät pois, vedin vessan ja pesin käteni. Käsipyyhkeitä ei ollut, ravistelin käsiäni lavuaarin yllä ja kuivasin loput housuihini. Avainnippu kilisi taskussa, kaivoin sen esiin ja raaputin telineeseen kehotuksen mennä töihin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mikroproosa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mikroproosa. Näytä kaikki tekstit
Satu
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018 kotitehtävänä. Teemana oli satu].
Kaukana idässä, maailman reunalla, törrötti maasta sinertävänharmaa vuori kuin reikäinen kulmahammas. Sen laki oli valkoinen, ja sen pohjoisella rinteellä oli luola. Siellä majaansa piti lohikäärme nimeltään Hefrung. Sen laki oli yksinkertaisempi, hän halusi vain olla rauhassa.
Eräänä päivänä aurinko peitteli vuoren alla levittyvän laakson kultaiseen kimallukseen, mutta Hefrung istuskeli kielekkeellä otsa kurtussa ja kuunteli. Jokin oli herättänyt hänet yöllä. Unenpöpperössä Hefrung ei ollut jaksanut asiaa kauaa miettiä, mutta heti aamutoimiensa jälkeen hänet oli vallannut epäilys. Nyt hän oli varma. Ihmiset olivat jälleen tunkeutuneet Hefrungin reviirille. Edellisestä kerrasta oli tuskin neljääkymmentä vuotta! Eivätkö ne opeta pojilleen ja tyttärilleen mitään? Nyt Hefrung joutuisi taas polttamaan jonkun kyläpahasen varoituksena niille houkille, ja sitä hän ei haluaisi tehdä. Huono omatunto kiusaisi häntä taas kuukausikaupalla, varmaankin hän saisi taas ihottumaa siipiinsä, eikä silloin olisi lainkaan hauska käydä sunnuntailennoilla aution laakson yllä.
Vaan ei auttanut. Hefrung teroitti kyntensä, kiillotti siipensä ja suoritti äänenavauksen. Se ajaisi ainakin itsesuojeluvaistoisimmat tiehensä. Sitten hän levitti siipensä ja ponnahti lentoon. Lumi pöllysi vuorenhuipulla, laaksossa puiden latvat kumarsivat syvään, kun Hefrung iski ilmaa ja lähti jyrkkään nousukiitoon.
Kaukana idässä, maailman reunalla, törrötti maasta sinertävänharmaa vuori kuin reikäinen kulmahammas. Sen laki oli valkoinen, ja sen pohjoisella rinteellä oli luola. Siellä majaansa piti lohikäärme nimeltään Hefrung. Sen laki oli yksinkertaisempi, hän halusi vain olla rauhassa.
Eräänä päivänä aurinko peitteli vuoren alla levittyvän laakson kultaiseen kimallukseen, mutta Hefrung istuskeli kielekkeellä otsa kurtussa ja kuunteli. Jokin oli herättänyt hänet yöllä. Unenpöpperössä Hefrung ei ollut jaksanut asiaa kauaa miettiä, mutta heti aamutoimiensa jälkeen hänet oli vallannut epäilys. Nyt hän oli varma. Ihmiset olivat jälleen tunkeutuneet Hefrungin reviirille. Edellisestä kerrasta oli tuskin neljääkymmentä vuotta! Eivätkö ne opeta pojilleen ja tyttärilleen mitään? Nyt Hefrung joutuisi taas polttamaan jonkun kyläpahasen varoituksena niille houkille, ja sitä hän ei haluaisi tehdä. Huono omatunto kiusaisi häntä taas kuukausikaupalla, varmaankin hän saisi taas ihottumaa siipiinsä, eikä silloin olisi lainkaan hauska käydä sunnuntailennoilla aution laakson yllä.
Vaan ei auttanut. Hefrung teroitti kyntensä, kiillotti siipensä ja suoritti äänenavauksen. Se ajaisi ainakin itsesuojeluvaistoisimmat tiehensä. Sitten hän levitti siipensä ja ponnahti lentoon. Lumi pöllysi vuorenhuipulla, laaksossa puiden latvat kumarsivat syvään, kun Hefrung iski ilmaa ja lähti jyrkkään nousukiitoon.
Parody Noir
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018. Tehtävänantona oli muistaakseni valita joku erityinen genre, ja yrittää saada kiinni valitun genren konventioista ja tyylistä. Tai sitten parodioida sitä. "Voittajan aamiainen" on apinoitu Max Payne 3 -videopelistä, ja erityisesti omista vitseistäni nauratti etsivän nimi: Mikael Riihi eli Mikki Riihi eli... Puolen sivun rajoite valitettavasti jättää tarinan tyngäksi. Ehkä hyvä niin]
Yksityisetsivä Mikael Riihi jauhoi särkylääkkeen puoliksi tyhjään viskilasiinsa, ja kulautti voittajan aamiaisen kerralla alas kurkustaan. Viikkoja jatkunut sade rummutti ikkunalaudalla, sälekaihtimien välistä tihkuva valo paljasti Riihen toimistossa leijailevan sinisen savun. Riihi raotti kaihtimia ja katseli ulos. Joku olisi voinut nähdä ohikulkijoita, Riihi näki varkaita ja vaimonhakkaajia, puukottajia ja parittajia. Saalistajia ja saalistettavia. Toimiston oveen koputettiin. Riihi pyyhki hikeä otsaltaan, piilotti viskilasin arkistokaappiin ja huusi oven olevan auki.
Ovi kävi, ja toimiston udun takaa Riihen eteen asteli mustaan leninkiin sonnustautunut vaalea nainen. Etsivä Riihi oli odottanut paljon vanhempaa pokaa, leskirouvan ääni oli edellisenä päivänä kuulostanut puhelimessa niin käheältä, että väkijuomia ja tupakkaa olisi samaan päästäkseen kulutettava paljon kauemmin kuin tällä leidillä oli ikää.
- Tekö olette se salapoliisi?
- Yksityisetsivä. Mikael Riihi, palveluksessanne. Otan osaa.
- Helena Totenberg, ja kiitos, nainen sanoi, ja kaivoi laukustaan savukkeen. Riihi tarjosi apuaan sen sytyttämisessä. Itselleen hän sytytti tupakan.
Rouva Totenberg selvitti toimeksiannon vielä kerran Riihelle, vaikka mielessään Riihi oli jo hyväksynyt sen. Herman Totenberg, vasta hiljattain 85 vuotta täyttänyt vuorineuvos, oli muutama päivä sitten löytynyt kylpyhuoneesta, hirttoköysi kädestään. Viranomaisraportin mukaan mies oli yrittänyt itsemurhaa, mutta liukastunut yrittäessään kiinnittää köyttä kylpyammeen yllä olevaan verhotankoon. Helena Totenberg ei ollut asiasta niin varma, ja siksi hän oli kääntynyt Riihen puoleen.
Yksityisetsivä Mikael Riihi jauhoi särkylääkkeen puoliksi tyhjään viskilasiinsa, ja kulautti voittajan aamiaisen kerralla alas kurkustaan. Viikkoja jatkunut sade rummutti ikkunalaudalla, sälekaihtimien välistä tihkuva valo paljasti Riihen toimistossa leijailevan sinisen savun. Riihi raotti kaihtimia ja katseli ulos. Joku olisi voinut nähdä ohikulkijoita, Riihi näki varkaita ja vaimonhakkaajia, puukottajia ja parittajia. Saalistajia ja saalistettavia. Toimiston oveen koputettiin. Riihi pyyhki hikeä otsaltaan, piilotti viskilasin arkistokaappiin ja huusi oven olevan auki.
Ovi kävi, ja toimiston udun takaa Riihen eteen asteli mustaan leninkiin sonnustautunut vaalea nainen. Etsivä Riihi oli odottanut paljon vanhempaa pokaa, leskirouvan ääni oli edellisenä päivänä kuulostanut puhelimessa niin käheältä, että väkijuomia ja tupakkaa olisi samaan päästäkseen kulutettava paljon kauemmin kuin tällä leidillä oli ikää.
- Tekö olette se salapoliisi?
- Yksityisetsivä. Mikael Riihi, palveluksessanne. Otan osaa.
- Helena Totenberg, ja kiitos, nainen sanoi, ja kaivoi laukustaan savukkeen. Riihi tarjosi apuaan sen sytyttämisessä. Itselleen hän sytytti tupakan.
Rouva Totenberg selvitti toimeksiannon vielä kerran Riihelle, vaikka mielessään Riihi oli jo hyväksynyt sen. Herman Totenberg, vasta hiljattain 85 vuotta täyttänyt vuorineuvos, oli muutama päivä sitten löytynyt kylpyhuoneesta, hirttoköysi kädestään. Viranomaisraportin mukaan mies oli yrittänyt itsemurhaa, mutta liukastunut yrittäessään kiinnittää köyttä kylpyammeen yllä olevaan verhotankoon. Helena Totenberg ei ollut asiasta niin varma, ja siksi hän oli kääntynyt Riihen puoleen.
Tyyliharjoitus
[Lyhyt teksti tehty kotiläksynä Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018. Tehtävänantona oli valita teema, ja kirjoittaa sitä ilmentävä teksti.]
Niistä ihmismielen käsityskyvyn tuolla puolen vaanivista asioista minulla ei ollut juurikaan käsitystä, ennen kuin aloin selvittää isosetäni Jack Ferrisin jäämistöä. Isosetä oli kuollut hämärissä olosuhteissa talvella 2018, Boulderin kaupunginosassa viidennen avenuen varjoisilla sivukujilla, joista kunnialliset ihmiset ymmärsivät pysyä kaukana. Viranomaisille oli soittanut ohikulkija, joka oli löytänyt Jackin sikiöasennossa kuiskimassa sekavia kalansilmäisistä muodonmuuttajista. Aamuun mennessä isosetä oli jo kuollut. Kuolinsyyksi oli merkitty hypotermia, mutta kasvoille jäänyt vääristynyt ilme ja valkoiseksi muuttunut tukka vihjasi jostain muusta.
Isosedän päiväkirja ei paljastanut juuri mitään ennen tammikuun 17. päivää vuonna 2018. Hän oli kirjoittanut lähteneensä töihin virastoon jo varhain, ja päättänyt taittaa matkan kävellen huolimatta jäytävästä pakkasesta ja mielipuolisesti puhaltavasta tuulesta. Ehdittyään melkein perille, hän oli nähnyt ohiajavassa raitiovaunussa esimiehensä Sheryl Martinsin. Ferris oli kiirehtinyt Martinsin perässä työpaikalle, mutta hämmästynyt suuresti, kun rouva Martins oli ollut jo istumassa koneellaan ja kertonut olleensa jo puoli tuntia töissä.
Kahta päivää myöhemmin isosetäni oli dokumentoinut päiväkirjaansa tapahtumista, joissa hän kuvasi nähneensä vilaukselta demonisen linnunmuotoisen hahmon, jolla oli ollut kalansilmät ja joka oli sirittänyt kuin heinäsirkka. Isosetä oli ehtinyt parkaista järkytyksestä, kun olento oli muuttunut Sheryl Martinsiksi hänen silmiensä edessä.
Sen jälkeen päiväkirjamerkinnöistä oli tullut sekavia raapustuksia, ja viimeinen merkintä oli tammikuun 23. päivältä, ja siinä hän kertoi nähneensä Sherylin viidennen avenuen puiston laidalla seisomassa keskellä yötä vahtimassa Ferrisin asuntoa. Sen yön jälkeen Ferris ei enää palannut työpaikalleen.
Tämän tietämyksen valossa en usko voivani jatkaa tässä maailmassa. Kuulen tätä nykyä kaikkialla heinäsirkkojen siritystä, ja eräänä iltana olin varma nähneeni ohikulkeneella tummalla miehellä kalansilmät lierihatun alla.
Niistä ihmismielen käsityskyvyn tuolla puolen vaanivista asioista minulla ei ollut juurikaan käsitystä, ennen kuin aloin selvittää isosetäni Jack Ferrisin jäämistöä. Isosetä oli kuollut hämärissä olosuhteissa talvella 2018, Boulderin kaupunginosassa viidennen avenuen varjoisilla sivukujilla, joista kunnialliset ihmiset ymmärsivät pysyä kaukana. Viranomaisille oli soittanut ohikulkija, joka oli löytänyt Jackin sikiöasennossa kuiskimassa sekavia kalansilmäisistä muodonmuuttajista. Aamuun mennessä isosetä oli jo kuollut. Kuolinsyyksi oli merkitty hypotermia, mutta kasvoille jäänyt vääristynyt ilme ja valkoiseksi muuttunut tukka vihjasi jostain muusta.
Isosedän päiväkirja ei paljastanut juuri mitään ennen tammikuun 17. päivää vuonna 2018. Hän oli kirjoittanut lähteneensä töihin virastoon jo varhain, ja päättänyt taittaa matkan kävellen huolimatta jäytävästä pakkasesta ja mielipuolisesti puhaltavasta tuulesta. Ehdittyään melkein perille, hän oli nähnyt ohiajavassa raitiovaunussa esimiehensä Sheryl Martinsin. Ferris oli kiirehtinyt Martinsin perässä työpaikalle, mutta hämmästynyt suuresti, kun rouva Martins oli ollut jo istumassa koneellaan ja kertonut olleensa jo puoli tuntia töissä.
Kahta päivää myöhemmin isosetäni oli dokumentoinut päiväkirjaansa tapahtumista, joissa hän kuvasi nähneensä vilaukselta demonisen linnunmuotoisen hahmon, jolla oli ollut kalansilmät ja joka oli sirittänyt kuin heinäsirkka. Isosetä oli ehtinyt parkaista järkytyksestä, kun olento oli muuttunut Sheryl Martinsiksi hänen silmiensä edessä.
Sen jälkeen päiväkirjamerkinnöistä oli tullut sekavia raapustuksia, ja viimeinen merkintä oli tammikuun 23. päivältä, ja siinä hän kertoi nähneensä Sherylin viidennen avenuen puiston laidalla seisomassa keskellä yötä vahtimassa Ferrisin asuntoa. Sen yön jälkeen Ferris ei enää palannut työpaikalleen.
Tämän tietämyksen valossa en usko voivani jatkaa tässä maailmassa. Kuulen tätä nykyä kaikkialla heinäsirkkojen siritystä, ja eräänä iltana olin varma nähneeni ohikulkeneella tummalla miehellä kalansilmät lierihatun alla.
Tuokiokuva
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla tunnin aikana. Muistaakseni piti kirjoittaa hyvin, hyvin lyhyt tarina käyttämällä annettua kaavaa.]
Auringonnousu valaisi joenmutkan kultaisella kimalluksella. Tom käveli rantaan ja katseli jokea. ”Tiedätkö, minua ei kaduta lainkaan”, hän sanoi. ”Minä olen kyllä pahoillani”, Michael vastasi. Hän tarttui Tomia olkapäistä ja painoi tämän polvilleen. Sitten hän ampui yhden luodin siististi Tomin takaraivoon. Joenmutka kimmelsi kultaisena.
Auringonnousu valaisi joenmutkan kultaisella kimalluksella. Tom käveli rantaan ja katseli jokea. ”Tiedätkö, minua ei kaduta lainkaan”, hän sanoi. ”Minä olen kyllä pahoillani”, Michael vastasi. Hän tarttui Tomia olkapäistä ja painoi tämän polvilleen. Sitten hän ampui yhden luodin siististi Tomin takaraivoon. Joenmutka kimmelsi kultaisena.
Tanskalainen hetki
[Työväenopiston LK-kurssille syksyllä 2017 tehty kotitehtävä, jossa oli tarkoitus kokeilla käyttää sinuttelua (yksikön toista persoonaa) tehokeinona.]
"Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?", kuulet kysyttävän itseltäsi. Vaalea, auringon nahistama jakkupuku katsoo sinua haaleansinisillä silmillään, ja odottaa vastausta harjoiteltu hymy huulillaan. Yrität pinnistää, ja ottaa kysymystä vakavasti, mutta sanat takertuvat kurkkuun. Sinua alkaa pikku hiljaa kaduttaa, että menit ehdottamaan esimiehellesi voivasi hyvin tuurata häntä Kööpenhaminassa jotain tärkeää kirjainlyhenettä käsittelevässä kokouksessa. Et tietenkään voinut aavistaa, että varsinaisen asian sijasta päivän istunnossa käsiteltäisiin tunteitasi. Kotona ei edes vaimoasi kiinnosta tietää niistä kovin tarkasti, ja nyt tuo tanskalainen korppikotka odottaa spontaania tilitystä mielesi liikkeistä ja niistä mahdollisista syistä, jotka estävät sinua olemasta täysin läsnä.
Näkevätköhän muut, miten hiki kirpoaa otsallesi? Nyt sinulla on tilaisuus puolustaa suomalaisen, nykyaikaisen miehen mainetta, mutta sulkeutuneisuus virtaa syvällä veressäsi. Jakkupuku kallistaa päätään, ja viimein vedät henkeäsi ja kerrot, että olet vähän reissussa rähjääntynyt, mutta positiivisin mielin, ja että luulet voivasi osallistua päivän agendaan niin täysillä kuin inhimillisesti on mahdollista. Tiedät sydämessäsi, että kuuntelet sujuvasti ja vaikenet vielä sujuvammin. Jakkupuvun hymy ei värähdäkään, kun hän kääntää päänsä ja kysyy vieressäsi istuvan miehen tunteista. Sinua nolottaa, kun hän laulaa ruotsalaisittain murretulla englannilla olevansa täynnä energiaa etkä voi olla varma, oliko hän yhtä tosissaan kuin sinä.
"Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?", kuulet kysyttävän itseltäsi. Vaalea, auringon nahistama jakkupuku katsoo sinua haaleansinisillä silmillään, ja odottaa vastausta harjoiteltu hymy huulillaan. Yrität pinnistää, ja ottaa kysymystä vakavasti, mutta sanat takertuvat kurkkuun. Sinua alkaa pikku hiljaa kaduttaa, että menit ehdottamaan esimiehellesi voivasi hyvin tuurata häntä Kööpenhaminassa jotain tärkeää kirjainlyhenettä käsittelevässä kokouksessa. Et tietenkään voinut aavistaa, että varsinaisen asian sijasta päivän istunnossa käsiteltäisiin tunteitasi. Kotona ei edes vaimoasi kiinnosta tietää niistä kovin tarkasti, ja nyt tuo tanskalainen korppikotka odottaa spontaania tilitystä mielesi liikkeistä ja niistä mahdollisista syistä, jotka estävät sinua olemasta täysin läsnä.
Näkevätköhän muut, miten hiki kirpoaa otsallesi? Nyt sinulla on tilaisuus puolustaa suomalaisen, nykyaikaisen miehen mainetta, mutta sulkeutuneisuus virtaa syvällä veressäsi. Jakkupuku kallistaa päätään, ja viimein vedät henkeäsi ja kerrot, että olet vähän reissussa rähjääntynyt, mutta positiivisin mielin, ja että luulet voivasi osallistua päivän agendaan niin täysillä kuin inhimillisesti on mahdollista. Tiedät sydämessäsi, että kuuntelet sujuvasti ja vaikenet vielä sujuvammin. Jakkupuvun hymy ei värähdäkään, kun hän kääntää päänsä ja kysyy vieressäsi istuvan miehen tunteista. Sinua nolottaa, kun hän laulaa ruotsalaisittain murretulla englannilla olevansa täynnä energiaa etkä voi olla varma, oliko hän yhtä tosissaan kuin sinä.
Tulevasta elämästäni vessapaperina
[Tämä on tehty ehkä syksyllä 2017 Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla tunnin aikana. Käsittelimme roolin ottamista teksteissä, ja esimerkkinä meillä oli Claes Anderssonin runo "Tulevasta elämästäni ruohomattona", joka inspiroi minua. Tosin runon sijasta otin proosalinjan.]
Vessapaperin siivu odotti levollisin mielin viimeistä matkaansa. Suurin osa sen elämästä - ehkä syntymää lukuunottamatta - oli ollut varsin tasaista, ellei tylsääkin. Syntymäkodissaan sen ympärille oli kietaistu muovikääre, ja hän oli saanut siskojensa ja veljiensä kanssa odotella pimeässä varastossa pitkään muuttopäivää, joka sekin oli ollut varsin tapahtumaköyhä; Trukki oli siirtänyt sen muiden mukana koleaan, epämukavaan ja yhtä lailla pimeään autoon. Sieltä se oli kuljetettu valtavaan markettiin, josta sen viimein oli joku sydämellinen nainen ostanut mukaan tarjouksesta.
Nyt, viimein, hän oli täyttänyt tarkoituksensa tässä maailmassa. Elämästä oli jäänyt hänelle ryppyjä, eikä ihonvärikään ollut enää ihan valkoinen, mutta oli se lopulta ollut sen arvoista. Enää oli jäljellä hyppy tuntemattomaan. Hän leijui alas posliinialtaaseen. Hän kellui tyynesti lammen pinnalla ja antautui virran vietäväksi. Kaikki pimeni.
Vessapaperin siivu odotti levollisin mielin viimeistä matkaansa. Suurin osa sen elämästä - ehkä syntymää lukuunottamatta - oli ollut varsin tasaista, ellei tylsääkin. Syntymäkodissaan sen ympärille oli kietaistu muovikääre, ja hän oli saanut siskojensa ja veljiensä kanssa odotella pimeässä varastossa pitkään muuttopäivää, joka sekin oli ollut varsin tapahtumaköyhä; Trukki oli siirtänyt sen muiden mukana koleaan, epämukavaan ja yhtä lailla pimeään autoon. Sieltä se oli kuljetettu valtavaan markettiin, josta sen viimein oli joku sydämellinen nainen ostanut mukaan tarjouksesta.
Nyt, viimein, hän oli täyttänyt tarkoituksensa tässä maailmassa. Elämästä oli jäänyt hänelle ryppyjä, eikä ihonvärikään ollut enää ihan valkoinen, mutta oli se lopulta ollut sen arvoista. Enää oli jäljellä hyppy tuntemattomaan. Hän leijui alas posliinialtaaseen. Hän kellui tyynesti lammen pinnalla ja antautui virran vietäväksi. Kaikki pimeni.
Joulun iltavuoro
[Lyhyt juttu tehty kotitehtävänä työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2017. Tässä ennen kaikkea blogipohjan testaamista varten]
Punainen paperitähti loisti kirkkaana olohuoneen ikkunalla. Istuin kuusen vieressä ja katselin mykistyneenä perheen tyttärien esitystä. Joulupuu on rakennettu, he lauloivat, nuorin ujosti, kaksoset vähän reippaammin. Hartaasti sitä oli rakennettukin, koko komeutta ympäröi sellainen värikäs kuusenkynttilöiden sädekehä, että minun tuli hiki. Toisaalta se ei ollut suurikaan ihme paksun nutun ja tekoparran alla. Näin liikutuksen punan perheen äidin kasvoilla, hän oli varmasti mielissään kun oli keksinyt pyytää tyttöjen isää kuvaamaan illan kohokohtia.
"Hohhohhoo", sanoin, kun tytöt lopettivat. "Sepä oli hienosti laulettu". Tytöt punastuivat. Sitten aloin jakaa lahjoja. Eleonoora, Elisabet ja Linnea. Parhaani yritin, mutta ääneni särkyi silti hetkeksi kun ensimmäisen kerran ojensin Linnealle lahjaa. Minun Linnea olisi korkeintaan vuoden vanhempi kuin edessäni kainosti hymyilevä tyttö, joka ulkonäkönsä puolesta olisi voinut olla hänen sisko. Varttia myöhemmin kuusen juuri oli tyhjä lahjoista.
"No niin, sanokaas tytöt pukille hei hei", perheen isä sanoi, otti vaimonsa syleilyynsä ja suuteli tätä poskelle. "Muori varmaan odottaa jo siellä Korvatunturilla Pukkia".
"Niin", sanoin, ja yritin hymyillä. Lähdin sitten pois, perheen isä tuli perääni pihalle ja antoi sovitun viisikymppisen ja toivotti vielä hyvät joulut. Kävelin kireässä pakkasessa kaksi kilometriä kotiin, kävelin rappuset toiseen kerrokseen ja suljin oven takanani. Ripustin pukinasun naulaan. Valoja en viitsinyt sytyttää, vaan kävin sohvalle makaamaan ja katselin Linnean valokuvaa katulampun valossa.
Punainen paperitähti loisti kirkkaana olohuoneen ikkunalla. Istuin kuusen vieressä ja katselin mykistyneenä perheen tyttärien esitystä. Joulupuu on rakennettu, he lauloivat, nuorin ujosti, kaksoset vähän reippaammin. Hartaasti sitä oli rakennettukin, koko komeutta ympäröi sellainen värikäs kuusenkynttilöiden sädekehä, että minun tuli hiki. Toisaalta se ei ollut suurikaan ihme paksun nutun ja tekoparran alla. Näin liikutuksen punan perheen äidin kasvoilla, hän oli varmasti mielissään kun oli keksinyt pyytää tyttöjen isää kuvaamaan illan kohokohtia.
"Hohhohhoo", sanoin, kun tytöt lopettivat. "Sepä oli hienosti laulettu". Tytöt punastuivat. Sitten aloin jakaa lahjoja. Eleonoora, Elisabet ja Linnea. Parhaani yritin, mutta ääneni särkyi silti hetkeksi kun ensimmäisen kerran ojensin Linnealle lahjaa. Minun Linnea olisi korkeintaan vuoden vanhempi kuin edessäni kainosti hymyilevä tyttö, joka ulkonäkönsä puolesta olisi voinut olla hänen sisko. Varttia myöhemmin kuusen juuri oli tyhjä lahjoista.
"No niin, sanokaas tytöt pukille hei hei", perheen isä sanoi, otti vaimonsa syleilyynsä ja suuteli tätä poskelle. "Muori varmaan odottaa jo siellä Korvatunturilla Pukkia".
"Niin", sanoin, ja yritin hymyillä. Lähdin sitten pois, perheen isä tuli perääni pihalle ja antoi sovitun viisikymppisen ja toivotti vielä hyvät joulut. Kävelin kireässä pakkasessa kaksi kilometriä kotiin, kävelin rappuset toiseen kerrokseen ja suljin oven takanani. Ripustin pukinasun naulaan. Valoja en viitsinyt sytyttää, vaan kävin sohvalle makaamaan ja katselin Linnean valokuvaa katulampun valossa.
Krapula-aamu
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2017. Muistelen, että tehtävänanto liittyi aisteihin, joita tässä olen yrittänyt käyttää kaikkia.]
Keskikesän aurinko valui sälekaihtimien läpi huoneeseen ja teki näkyväksi ilmassa leijailevan pölyn. Lakana allani oli rutussa, sijauspatjani kosteusvauriot kasvoivat hikisen kylkeni alla. Raotin edelleen silmiäni, lattialla oli vaatteita sekavina myttyinä. Ajattelu teki kipeää, mutta ymmärsin pian, etteivät kaikki rievut olleet omiani. Tuntoaistini alkoi käynnistyä. Tunsin pehmeän ihon karheaa jalkaani vasten, tutun hengityksen niskassani. Edellinen ilta oli jossain valkoisen kohinan takana, enkä saanut siitä kiinni kuin välähdyksiä. Tiesin silti. En edes pitänyt hänestä sillä tavalla, ja silti päädyin aina samaan voikukkaan kuin patalaiska mehiläinen.
- Huomenta Eevi.
Eevi ynisi jotain, mutta ei siitä ottanut selvää. Nousin sängyn laidalle istumaan ja keräämään voimia. Hoipertelin keittiöön, tyhjät tölkit kolisivat tiskialtaaseen kun taiteilin kahvinkeittimen kanssa. Palasin makuuhuoneeseen, suoristin lakanan ja kävin takaisin Eevin viereen. Katselin hänen kasvojaan, levinnyttä meikkiä, ja tunnustelin hänen rintakehänsä liikettä omaani vasten. Sisään. Ulos. Sisään. Olikohan viime yönä tapahtunut jotain? Muistikuvat illasta päättyivät luullakseni edellisen vuorokauden puolelle, eikä Eevi ollut niissä mukana.
Kahvinkeittimen pulputus kaikui keittiössä. Eevi avasi silmänsä.
- Moi.
- Siellä olisi kahvia.
- Niin.
Hivuttauduin lähemmäs Eeviä, ja jäimme siihen makaamaan. Yksinäinen raitiovaunu kirskui jossain kadulla, kahvin tuoksu sekoittui pölyiseen valoon.
Keskikesän aurinko valui sälekaihtimien läpi huoneeseen ja teki näkyväksi ilmassa leijailevan pölyn. Lakana allani oli rutussa, sijauspatjani kosteusvauriot kasvoivat hikisen kylkeni alla. Raotin edelleen silmiäni, lattialla oli vaatteita sekavina myttyinä. Ajattelu teki kipeää, mutta ymmärsin pian, etteivät kaikki rievut olleet omiani. Tuntoaistini alkoi käynnistyä. Tunsin pehmeän ihon karheaa jalkaani vasten, tutun hengityksen niskassani. Edellinen ilta oli jossain valkoisen kohinan takana, enkä saanut siitä kiinni kuin välähdyksiä. Tiesin silti. En edes pitänyt hänestä sillä tavalla, ja silti päädyin aina samaan voikukkaan kuin patalaiska mehiläinen.
- Huomenta Eevi.
Eevi ynisi jotain, mutta ei siitä ottanut selvää. Nousin sängyn laidalle istumaan ja keräämään voimia. Hoipertelin keittiöön, tyhjät tölkit kolisivat tiskialtaaseen kun taiteilin kahvinkeittimen kanssa. Palasin makuuhuoneeseen, suoristin lakanan ja kävin takaisin Eevin viereen. Katselin hänen kasvojaan, levinnyttä meikkiä, ja tunnustelin hänen rintakehänsä liikettä omaani vasten. Sisään. Ulos. Sisään. Olikohan viime yönä tapahtunut jotain? Muistikuvat illasta päättyivät luullakseni edellisen vuorokauden puolelle, eikä Eevi ollut niissä mukana.
Kahvinkeittimen pulputus kaikui keittiössä. Eevi avasi silmänsä.
- Moi.
- Siellä olisi kahvia.
- Niin.
Hivuttauduin lähemmäs Eeviä, ja jäimme siihen makaamaan. Yksinäinen raitiovaunu kirskui jossain kadulla, kahvin tuoksu sekoittui pölyiseen valoon.
Tentti (3/2017)
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2017. Mikähän harjoitustehtävän teema on ollut, en tiedä taaskaan.]
Tenttiaikaa oli jäljellä vielä varttitunti. Tuijotin lähes puhdasta arkkia, olin saanut sen kansisivulle ylös vain nimeni ja marginaalit. Alkoi vaikuttaa siltä, ettei mikään spontaani kansainvälinen hätätila tai jumalallinen väliintulo keskeyttäisi tenttiä ja vapauttaisi minua. Otin kysymyspaperin vielä kerran kouraani ja yritin lukea ensimmäisen kysymyksen. Tarkistin varmuuden vuoksi vielä kerran myös kurssin nimen, mutta lukutaidossani ei näyttänyt olevan mitään vikaa.
Laskin paperit pöydälle ja kirjoitin vastauspaperille, etten katunut mitään muuta kuin että istuin näinkin kauan tenttisalissa. Loppuun lisäsin kiitoksen ja anteeksipyynnön. Palautin paperit, ja lähdin ulos nauttimaan joululoman ensimmäisistä minuuteista. Oloni oli sekä vapautunut että ahdistunut. Lumihiutaleet sinkoilivat kasvoilleni kuin heittotähdet, mikä sai mieleni asettamaan ajatukset epäonnistuneesta syyslukukaudesta oikeisiin mittaisuhteisiin. Maailmassa oli vielä todellisiakin ongelmia kuin käheä-äänisen pedagogian mestarin knopit, joiden kytkökset reaalimaailmaan oli syksyn ensimmäisestä luennosta alkaen jäänyt minulle epäselviksi. Kerran olin erehtynyt kysymään selvennystä johonkin asiaan, mutta saamani selvitys ei sen paremmin herättänyt lisäkysymyksiä kuin suonut vastauksia. Päätin olla märehtimättä asiaa enempää, kun en voinut asioihin enää vaikuttaa. Päivä saattoi olla vuoden pimein, mutta teknisesti ottaen talvipäivänseisaus oli jo takana. Myräkkä ulkona yltyi, kevättä kohti olin matkalla.
Tenttiaikaa oli jäljellä vielä varttitunti. Tuijotin lähes puhdasta arkkia, olin saanut sen kansisivulle ylös vain nimeni ja marginaalit. Alkoi vaikuttaa siltä, ettei mikään spontaani kansainvälinen hätätila tai jumalallinen väliintulo keskeyttäisi tenttiä ja vapauttaisi minua. Otin kysymyspaperin vielä kerran kouraani ja yritin lukea ensimmäisen kysymyksen. Tarkistin varmuuden vuoksi vielä kerran myös kurssin nimen, mutta lukutaidossani ei näyttänyt olevan mitään vikaa.
Laskin paperit pöydälle ja kirjoitin vastauspaperille, etten katunut mitään muuta kuin että istuin näinkin kauan tenttisalissa. Loppuun lisäsin kiitoksen ja anteeksipyynnön. Palautin paperit, ja lähdin ulos nauttimaan joululoman ensimmäisistä minuuteista. Oloni oli sekä vapautunut että ahdistunut. Lumihiutaleet sinkoilivat kasvoilleni kuin heittotähdet, mikä sai mieleni asettamaan ajatukset epäonnistuneesta syyslukukaudesta oikeisiin mittaisuhteisiin. Maailmassa oli vielä todellisiakin ongelmia kuin käheä-äänisen pedagogian mestarin knopit, joiden kytkökset reaalimaailmaan oli syksyn ensimmäisestä luennosta alkaen jäänyt minulle epäselviksi. Kerran olin erehtynyt kysymään selvennystä johonkin asiaan, mutta saamani selvitys ei sen paremmin herättänyt lisäkysymyksiä kuin suonut vastauksia. Päätin olla märehtimättä asiaa enempää, kun en voinut asioihin enää vaikuttaa. Päivä saattoi olla vuoden pimein, mutta teknisesti ottaen talvipäivänseisaus oli jo takana. Myräkkä ulkona yltyi, kevättä kohti olin matkalla.
Kohtaus yökerhossa
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2017. En muista yhtään, mikä oli tehtävänanto, mutta jotenkin olin otsikoinut jutun nimellä "Todellisuuden emotionaalinen konstruointi". Olen ollut tosi fiksu keväällä 2017, koska nyt en tajua ollenkaan.]
Hotellin yökerho oli tummanruskea valtava Sali, jonka toisella puolella oli baari, ja toisella tanssilattia. Välissä oli pöytiä ja reunoilla aitioita. Tiskin yläpuolella oli mauton, punainen neonvalokyltti, jossa luki yökerhon nimi. Viittilöin baarimikkoa täyttämään lasini vielä kerran. Pyylevä, viiksekäs mies nyökkäsi, ja kaatoi lasini puolilleen Jack Danielsia. Otin lasin käteeni, ja käännyin katsomaan salin toiselle puolelle. Aitioissa istui ihmisiä toisiaan lääppimässä. Toiset tanssivat niin kutsutun musiikin mukana strobovalojen välkkeessä. En ollut varma, oliko tanssilattian keskellä kiemurteleva nuori mies epilepsiakohtauksen kourissa. Mitä helvettiä minä täällä teen, kysyin itseltäni. ”Ehkä olet etsimässä jotain”, baarimikko sanoi. Tajusin vasta silloin puhuneeni ääneen. Vilkaisin baarimikkoa, ja join sitten lasini tyhjäksi yhdellä kulauksella. Laskin lasin tiskille, heilautin oikeaa etusormeani lasia kohti mutta en jaksanut nostaa päätäni tarjoilijaa päin.
Katselin peilikuvaani baaritiskin säröllä olevasta lasisesta pinnasta. Muisto palasi mieleeni nopeina välähdyksinä viskin loristessa lasiini. Hengitykseni tiheni, mieleni teki oksentaa. Sitten vedin henkeäni, ja join muiston kurkustani alas yhdellä kulauksella, ja siedin taas hetken verran paremmin omaa seuraani ja vastenmielistä jumputusta. Ei. Olin menettämässä jotain.
Tyyliharjoitus, taas
[Tehty todennäköisesti keväällä 2017 Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla tunnin aikana. Idea oli kirjoittaa ensin lyhyt juttu jostain arkisesta sattumuksesta, ja sen jälkeen kirjoittaa sama juttu uudestaan, mutta tyyliä vaihdellen. Kurssinvetäjä ilmoitti aina, milloin tyyliä piti vaihtaa ja mihin.]
Ennen töihiinlähtöä päätän tehdä päivän hyvän työn ja viedä maitotölkit ja pakastepitsarasiat roskiin. Raahaudun pari kerrosta alas, mutta pistän oitis vipinää kinttuihin kun kuulen jossainpäin rappua oven käyvän.
Ehdn roskikselle. Avaan kannen ja yritän kaataa pahvikasan suoraan sisään. Olisi pitänyt muistaa hulluuden määritelmä. Huokaisen syvään, ja alan äheltää pitsalaatikoita yksitellen roskiin, ja kun ne eivät suosiolla irtoa, alan riuhtoa niitä pois muovipussista ja sadatella hiljaa.
"Moi", kuuluu vierestäni. Se on uusi naapurini, nuori sievä sairaanhoitaja. Häkellyn, enkä saa sanaa suustani. Sen sijaan saan kyllä tiputettua roskiksen kannen sormilleni, mikä saa minusta ulos yllättyneen saatanan. Tyttö lähtee äkkiä pois. Änkytän tervehdyksen perään.
Aamupäivän istun työpaikan kahvihuoneen pystybaarissa pahviseen kahvimukiin tuijottaen ja manaten jälleen kerran loistavasti hoidettua tilannetta.
***
Ennen töihiinlähtöä päätän tehdä päivän hyvän työn ja viedä maitotölkit ja pakastepitsarasiat roskiin. Raahaudun pari kerrosta alas, mutta pistän oitis vipinää kinttuihin kun kuulen jossainpäin rappua oven käyvän.
Ehdn roskikselle. Avaan kannen ja yritän kaataa pahvikasan suoraan sisään. Olisi pitänyt muistaa hulluuden määritelmä. Huokaisen syvään, ja alan äheltää pitsalaatikoita yksitellen roskiin, ja kun ne eivät suosiolla irtoa, alan riuhtoa niitä pois muovipussista ja sadatella hiljaa.
"Moi", kuuluu vierestäni. Se on uusi naapurini, nuori sievä sairaanhoitaja. Häkellyn, enkä saa sanaa suustani. Sen sijaan saan kyllä tiputettua roskiksen kannen sormilleni, mikä saa minusta ulos yllättyneen saatanan. Tyttö lähtee äkkiä pois. Änkytän tervehdyksen perään.
Aamupäivän istun työpaikan kahvihuoneen pystybaarissa pahviseen kahvimukiin tuijottaen ja manaten jälleen kerran loistavasti hoidettua tilannetta.
***
Kaupunkikierros
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2017 kotitehtävänä olen yrittänyt kuvata mahdollisimman objektiivisesti miljöötä.]
Aurinko paistaa sumuharson takana kaupunkia ympäröivän metsän yläpuolella. Sieltä täältä halkeilleen asfaltin railoista puskee ruskeaa heinää. Viime yönä on satanut lunta, ja ohuessa lumipeitteessä näkyy pienen eläimen jälkiä, ne kulkevat kadun poikki lehdettömästä pusikosta harmaasta betonista valettuun kerrostaloon. On hiljaista. Tuulen humina nostaa välillä ääntään, se lennättää hetken harmaanruskeita, koppuraisia lehtiä maasta ja kirskuttaa lähellä seisovaa maailmanpyörää. Sen vieressä olevaa paikoilleen ruostunutta karusellia tuuli ei huojuta, kuten ei myöskään romahtaneen katoksen eikä roskien alle puoliksi hautautuneita törmäilyautoja.
Kaupungin talot ovat suuria, betonista tai tiilestä kasattuja kerrostaloja. Niiden ikkunoissa vain harvoissa on lasit jäljellä. Parvekkeiden kaiteet ovat ruosteessa nekin, muutamat ovat sortuneet. Kävelen sisään yhteen taloista. Rappukäytävä on täynnä roskia ja lasinsiruja, kaikki tomun peitossa. Seinällä on muutamia graffiteja. Auringonvalo siivilöityy portaikon ikkunasta sisään ja paljastaa leijailevan pölyn. Useimpien asuntojen ovet ovat jääneet auki, jotkut on otettu saranoiltaan ja lojuvat nyt lattioilla. Kuljen portaita ylös niin kauan kun niitä riittää, ja sitten astun yhteen asuntoon sisään. Siellä on muutama pöytä, tuoleja ja sohva, jonka päällinen on repeytynyt. Lattia on niin ikään tomun peitossa, ja rottien tai lintujen ulosteiden. Pöydällä on harmaan tomun alla sanomalehti, ja se on päivätty huhtikuulle 1986.
Aurinko paistaa sumuharson takana kaupunkia ympäröivän metsän yläpuolella. Sieltä täältä halkeilleen asfaltin railoista puskee ruskeaa heinää. Viime yönä on satanut lunta, ja ohuessa lumipeitteessä näkyy pienen eläimen jälkiä, ne kulkevat kadun poikki lehdettömästä pusikosta harmaasta betonista valettuun kerrostaloon. On hiljaista. Tuulen humina nostaa välillä ääntään, se lennättää hetken harmaanruskeita, koppuraisia lehtiä maasta ja kirskuttaa lähellä seisovaa maailmanpyörää. Sen vieressä olevaa paikoilleen ruostunutta karusellia tuuli ei huojuta, kuten ei myöskään romahtaneen katoksen eikä roskien alle puoliksi hautautuneita törmäilyautoja.
Kaupungin talot ovat suuria, betonista tai tiilestä kasattuja kerrostaloja. Niiden ikkunoissa vain harvoissa on lasit jäljellä. Parvekkeiden kaiteet ovat ruosteessa nekin, muutamat ovat sortuneet. Kävelen sisään yhteen taloista. Rappukäytävä on täynnä roskia ja lasinsiruja, kaikki tomun peitossa. Seinällä on muutamia graffiteja. Auringonvalo siivilöityy portaikon ikkunasta sisään ja paljastaa leijailevan pölyn. Useimpien asuntojen ovet ovat jääneet auki, jotkut on otettu saranoiltaan ja lojuvat nyt lattioilla. Kuljen portaita ylös niin kauan kun niitä riittää, ja sitten astun yhteen asuntoon sisään. Siellä on muutama pöytä, tuoleja ja sohva, jonka päällinen on repeytynyt. Lattia on niin ikään tomun peitossa, ja rottien tai lintujen ulosteiden. Pöydällä on harmaan tomun alla sanomalehti, ja se on päivätty huhtikuulle 1986.
Rainbow Six: Siege
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotitehtävänä keväällä 2017. Tekstiä kirjoittaessani mietin, mitenkähän meidän joidenkin sinkkuelämä se tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mystistä.]
Perjantaina, neljältä iltapäivällä avokonttori oli jo hiljentynyt, ja enää vain Teron ja Eveliinan työpisteiltä kuului näppäimistöjen nakutusta. Lopulta Eveliina läpsäytti kannettavansa kiinni. ”Tämä taitaa olla tässä tältä viikolta. Kysyit päivällä, onko minulla viikonloppusuunnitelmia. Ei ole. Oliko sinulla mitään?”, hän kysyi Terolta. ”Ei minullakaan taida olla mitään erityistä”, Tero sanoi. Eveliina puki ulkovaatteita ylleen, ja lyhyen ikuisuuden jälkeen hän sanoi: ”Minun tekisi aivan kauheasti mieli jotain mättöruokaa. Nakkeja ja muusia. Lähdetkö kanssani syömään jonnekin?”. Tero nosti päänsä taulukkolaskentaohjelmasta ja katsoi Eveliinaa. ”Ei kun hemmetti. Minun piti tavata yhtä kaveria tässä alkuillasta. Miksei muuten”, Tero sanoi sitten. Puoli tuntia myöhemmin toimisto oli autio.
Teron asunto oli niukasti sisustettu yksiö, jonka ainoaa huonetta hallitsi kirjahylly, sohva ja televisio. Tero istui sohvalla kuulokkeet päässään, ja pelasi yhtä ammuskelupeliä Internet-yhteyden päässä olevan kaverinsa Sampon kanssa. ”Jonna murjottaa taas, hän olisi halunnut viettää perheiltaa, vaikka sanoin kyllä eilen sopineeni sinun kanssa terroristijahdista. ”, Sampo sanoi väliajalla. ”No jaa. Ainakin sinulla on joku. Minulla tämä leppoisa poikamieselämä tuntuu jatkuvan”. Teron puhelin piti ääntä, se oli WhatsApp-viesti Eveliinalta. Hän oli lähettänyt Terolle kuvan ruokapöydästä, jossa oli lautasella makkaraperunat ja lasissa punaviiniä. Teroa nauratti, hän lähetti nauravan hymiön paluuviestinä. ”Missä oikein luuhaat, matsi alkoi jo”, Sampo sanoi. ”Sori, työkaveri vaan lähetti hauskan kuvan, vastasin siihen”, Tero sanoi ja otti huikan oluestaan.
Perjantaina, neljältä iltapäivällä avokonttori oli jo hiljentynyt, ja enää vain Teron ja Eveliinan työpisteiltä kuului näppäimistöjen nakutusta. Lopulta Eveliina läpsäytti kannettavansa kiinni. ”Tämä taitaa olla tässä tältä viikolta. Kysyit päivällä, onko minulla viikonloppusuunnitelmia. Ei ole. Oliko sinulla mitään?”, hän kysyi Terolta. ”Ei minullakaan taida olla mitään erityistä”, Tero sanoi. Eveliina puki ulkovaatteita ylleen, ja lyhyen ikuisuuden jälkeen hän sanoi: ”Minun tekisi aivan kauheasti mieli jotain mättöruokaa. Nakkeja ja muusia. Lähdetkö kanssani syömään jonnekin?”. Tero nosti päänsä taulukkolaskentaohjelmasta ja katsoi Eveliinaa. ”Ei kun hemmetti. Minun piti tavata yhtä kaveria tässä alkuillasta. Miksei muuten”, Tero sanoi sitten. Puoli tuntia myöhemmin toimisto oli autio.
Teron asunto oli niukasti sisustettu yksiö, jonka ainoaa huonetta hallitsi kirjahylly, sohva ja televisio. Tero istui sohvalla kuulokkeet päässään, ja pelasi yhtä ammuskelupeliä Internet-yhteyden päässä olevan kaverinsa Sampon kanssa. ”Jonna murjottaa taas, hän olisi halunnut viettää perheiltaa, vaikka sanoin kyllä eilen sopineeni sinun kanssa terroristijahdista. ”, Sampo sanoi väliajalla. ”No jaa. Ainakin sinulla on joku. Minulla tämä leppoisa poikamieselämä tuntuu jatkuvan”. Teron puhelin piti ääntä, se oli WhatsApp-viesti Eveliinalta. Hän oli lähettänyt Terolle kuvan ruokapöydästä, jossa oli lautasella makkaraperunat ja lasissa punaviiniä. Teroa nauratti, hän lähetti nauravan hymiön paluuviestinä. ”Missä oikein luuhaat, matsi alkoi jo”, Sampo sanoi. ”Sori, työkaveri vaan lähetti hauskan kuvan, vastasin siihen”, Tero sanoi ja otti huikan oluestaan.
Taksikuski
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2017. En muista enää tehtävänantoa, mutta siitä tuli juttu hotakaislaisesta taksikuskista. Minua vähän ärsytti, kun opettaja arvasi minun ajatelleen Hotakaisen 'Klassikko'-romaanin autokauppias Kartiota]
”Saatana!”, Seppo karjaisi. Hänen teki mieli paiskata kännykkä sulavaan keväthankeen ja polkea se tohjoksi. Hän kuitenkin nielaisi kiukkunsa, rauhoittui, ahtoi loput lihapiirakasta suuhunsa ja palasi sitten autoon odottelemaan pokaa. Tavanomaisesti, silloin kun Mirkku ei soitellut hänelle, hän nautti arkipäivien verkkaisesta tunnelmasta, kun riitti kuskata muutama eteläisten kaupunginosien turkiksiin pukeutunut rouva Stockmannille ja tyyriitä pukuja käyttävä mies lentokentälle. Vuokraan ja muihin laskuihin tarvittava varallisuus lunastettiin verellä ja hiellä viikonloppuiltaisin.
Lihapiirakka ja sen väliin sullottu lenkkimakkaran viipale lämmitti vielä Sepon parissa vuodessa kasvamaan päässyttä vatsaa, kun taksipäätteeltä tuli toimeksianto lentokentälle kyytiä tahtovasta asiakkaasta. Seppo käynnisti Mercedes-Benzin ja lähti ajamaan Porthaninkatua alas. Perille saavuttuaan Seppo pyyhkäisi vaistomaisesti viiksistään ruoantähteitä ja röyhtäisi pikaisesti, ettei asiakkaan kuullen tarvinnut. Hän oli odottanut pokan olevan joku viimeisen päälle laittautunut liikemies, mutta autoon astuikin kirpputorirääsyihin kietoutunut keski-ikäinen mies parin kangassäkin kanssa.
”Päivää. Lentokentällekö pitäisi siis päästä?”, Seppo kysyi.
”Hyvää päivää. Voi kyllä, sinne minun pitäisi todella päästä”, mies vastasi.
Seppo nosti toista kulmakarvaansa, mutta napsautti sitten taksamittarin päälle ja lähti ajamaan kohti Helsinki-Vantaata. Hän vilkuili peruutuspeilistä takapenkille ilmaantunutta hahmoa, tyyppi oli jotenkin tutunnäköinen. Sepon tarkkailun kuitenkin keskeytti puhelin. Se oli Mirkku. Taas. Seppo tunsi, miten lihapiirakan lämpö alkoi muuttua poltteluksi.
”Minä en nyt millään joutaisi sinun mäkätystä kuuntelemaan, saat kyllä elatusmaksusi”, Seppo vastasi puhelimeen ja sulki sen saman tien. ”Ämmä”, Seppo lisäsi vielä ennen kuin vaihtoi puhelimen äänettömälle ja laski sen käsistään. Hän nautti ajatellessaan, miten Mirkkua täytyi suututtaa, kun ei ollut ehtinyt saada suunvuoroa. Sitten hän muisti takapenkillä istuvan miehen. ”Pahoittelen että jouduit kuulemaan tuon. Sukurasite, ymmärräthän”, hän selitti pokalle, jonka hymyä välikohtaus ei ollut pyyhkäissyt.
”Saatana!”, Seppo karjaisi. Hänen teki mieli paiskata kännykkä sulavaan keväthankeen ja polkea se tohjoksi. Hän kuitenkin nielaisi kiukkunsa, rauhoittui, ahtoi loput lihapiirakasta suuhunsa ja palasi sitten autoon odottelemaan pokaa. Tavanomaisesti, silloin kun Mirkku ei soitellut hänelle, hän nautti arkipäivien verkkaisesta tunnelmasta, kun riitti kuskata muutama eteläisten kaupunginosien turkiksiin pukeutunut rouva Stockmannille ja tyyriitä pukuja käyttävä mies lentokentälle. Vuokraan ja muihin laskuihin tarvittava varallisuus lunastettiin verellä ja hiellä viikonloppuiltaisin.
Lihapiirakka ja sen väliin sullottu lenkkimakkaran viipale lämmitti vielä Sepon parissa vuodessa kasvamaan päässyttä vatsaa, kun taksipäätteeltä tuli toimeksianto lentokentälle kyytiä tahtovasta asiakkaasta. Seppo käynnisti Mercedes-Benzin ja lähti ajamaan Porthaninkatua alas. Perille saavuttuaan Seppo pyyhkäisi vaistomaisesti viiksistään ruoantähteitä ja röyhtäisi pikaisesti, ettei asiakkaan kuullen tarvinnut. Hän oli odottanut pokan olevan joku viimeisen päälle laittautunut liikemies, mutta autoon astuikin kirpputorirääsyihin kietoutunut keski-ikäinen mies parin kangassäkin kanssa.
”Päivää. Lentokentällekö pitäisi siis päästä?”, Seppo kysyi.
”Hyvää päivää. Voi kyllä, sinne minun pitäisi todella päästä”, mies vastasi.
Seppo nosti toista kulmakarvaansa, mutta napsautti sitten taksamittarin päälle ja lähti ajamaan kohti Helsinki-Vantaata. Hän vilkuili peruutuspeilistä takapenkille ilmaantunutta hahmoa, tyyppi oli jotenkin tutunnäköinen. Sepon tarkkailun kuitenkin keskeytti puhelin. Se oli Mirkku. Taas. Seppo tunsi, miten lihapiirakan lämpö alkoi muuttua poltteluksi.
”Minä en nyt millään joutaisi sinun mäkätystä kuuntelemaan, saat kyllä elatusmaksusi”, Seppo vastasi puhelimeen ja sulki sen saman tien. ”Ämmä”, Seppo lisäsi vielä ennen kuin vaihtoi puhelimen äänettömälle ja laski sen käsistään. Hän nautti ajatellessaan, miten Mirkkua täytyi suututtaa, kun ei ollut ehtinyt saada suunvuoroa. Sitten hän muisti takapenkillä istuvan miehen. ”Pahoittelen että jouduit kuulemaan tuon. Sukurasite, ymmärräthän”, hän selitti pokalle, jonka hymyä välikohtaus ei ollut pyyhkäissyt.
Sama juttu kertautuu
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2016 teemalla tyyliharjoitus]
Heräsin hotellihuoneesta krapulassa. Minua hävetti edellinen ilta ja se, että olin unohtanut avaimet kotiin, minkä vuoksin katsoin parhaaksi majoittua yöksi hotelliin. Olin varmaan edelleen hieman humalassa, koska en ymmärtänyt ottaa taloudellista vahinkoa takaisin hotelliaamiaisella, vaan häpeän saattelemana hiippailin Espoon bussiterminaaliin. Kotipihassa soitin huoltoyhtiöön pyydellen anteeksi varhaista ajankohtaa. Huoltoyhtiö lupasi lähettää huoltomiehen avaamaan oven. Aamu oli kylmä, ja huoltomiestäkin sain odotella melkein tunnin. Näistä tuli kalliit pikkujoulut.
---
Tunsin kerran miehen, joka oli eräiden pikkujoulujen jälkeen huomannut unohtaneensa kotiavaimensa, ja sen vuoksi yöpyneen jossain hotellissa. Krapula oli hänen mukaansa ollut lievästi sanottuna järkyttävä, minkä vuoksi kaveri ei ollut uskaltautunut edes aamiaiselle, vaan livennyt suorinta tietä kotikulmillensa soittelemaan huoltoyhtiölle, jolta oli kestänyt ainakin tunnin saapua paikalle. Sääliksi käy, muistelen että se marraskuu oli harvinaisen kylmä.
---
Miehen pään sisällä palokärki yritti kaivertaa koloa kuluneiden tuntien kohdalle, niin kuin se vain hetkeä aiemmin oli kaivertanut pienen lukkopesän. Kun se ei siinä onnistunut, lennätti sen hapuilevat siivet vieraasta sängystä suoraan teräksiseen asfalttijokilaivaan, joka yötä kohti purjehtiessaan saapui linnan porteille, ja jonka hitaan portinvartijan kerätessä itseään mies ripotteli talven polttavaa tuhkaa päälleen ja teki tiliä kuvitelluista synneistään vielä linnanmuurien toisella puolella, palokärjen siipien lämpöön kääriytyneenä.
Heräsin hotellihuoneesta krapulassa. Minua hävetti edellinen ilta ja se, että olin unohtanut avaimet kotiin, minkä vuoksin katsoin parhaaksi majoittua yöksi hotelliin. Olin varmaan edelleen hieman humalassa, koska en ymmärtänyt ottaa taloudellista vahinkoa takaisin hotelliaamiaisella, vaan häpeän saattelemana hiippailin Espoon bussiterminaaliin. Kotipihassa soitin huoltoyhtiöön pyydellen anteeksi varhaista ajankohtaa. Huoltoyhtiö lupasi lähettää huoltomiehen avaamaan oven. Aamu oli kylmä, ja huoltomiestäkin sain odotella melkein tunnin. Näistä tuli kalliit pikkujoulut.
---
Tunsin kerran miehen, joka oli eräiden pikkujoulujen jälkeen huomannut unohtaneensa kotiavaimensa, ja sen vuoksi yöpyneen jossain hotellissa. Krapula oli hänen mukaansa ollut lievästi sanottuna järkyttävä, minkä vuoksi kaveri ei ollut uskaltautunut edes aamiaiselle, vaan livennyt suorinta tietä kotikulmillensa soittelemaan huoltoyhtiölle, jolta oli kestänyt ainakin tunnin saapua paikalle. Sääliksi käy, muistelen että se marraskuu oli harvinaisen kylmä.
---
Miehen pään sisällä palokärki yritti kaivertaa koloa kuluneiden tuntien kohdalle, niin kuin se vain hetkeä aiemmin oli kaivertanut pienen lukkopesän. Kun se ei siinä onnistunut, lennätti sen hapuilevat siivet vieraasta sängystä suoraan teräksiseen asfalttijokilaivaan, joka yötä kohti purjehtiessaan saapui linnan porteille, ja jonka hitaan portinvartijan kerätessä itseään mies ripotteli talven polttavaa tuhkaa päälleen ja teki tiliä kuvitelluista synneistään vielä linnanmuurien toisella puolella, palokärjen siipien lämpöön kääriytyneenä.
Menneisyyden kesän haamu
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2016 kotitehtävänä.]
Tuntui hyvältä kävellä muutaman tunnin ajomatkan jälkeen mökin pihassa. Koitin muistella, milloin olin viimeksi käynyt täällä, ja palasin ajassa lapsuuteni kesiin. Niihin, jotka tuntuivat jatkuvan loputtomiin, ja joina aurinko kävi vain kääntymässä horisontin alapuolella. Näin itseni pihassa miekkailemassa pikkuveljeni kanssa metsästä löydetyillä kepeillä. Mökistä kantautui äidin paistamien lättyjen tuoksu. Astelin muiston johdattamana mökin kuistille. Pikkupojat juoksivat perässä sisälle riemusta kiljuen. Silloin kuistin lattialaudat eivät narisseet, ainakaan en ollut koskaan kiinnittänyt sellaiseen huomiota. Muistan pikkuveljen kompastuneen leikkijunaan, se pilkisti vieläkin kuistin nurkassa lojuvasta puisesta laatikosta.
Jatkan kävelyä alas rantaan viettävällä polulla. Kuulen mielessäni huutoa, kun minä ja veljeni syöksymme polkupyörillä alas rantaan, jossa isä lämmittelee saunaa ja grilliä. Järven vesi oli aina lämmintä. Se oli lämmintä vielä sinäkin päivänä, kun veljeni ui liian kauas, ja sai krampin. Sen jälkeen aurinko meni pilveen, järvi jäähtyi. Avioeron jälkeen meistä kukaan ei tietääkseni ollut käynyt mökillä, ja nyt kun äitinikin oli kuollut, oli mökki jäänyt minun riesakseni. En erityisemmin halunnut viettää pitempiä aikoja paikassa, joka nosti ahdistavat muistot pintaan. En halunnut pitää sitä siksikään, että mökki oli kiinteistönvälittäjien kielellä niin kutsuttu remontoijan unelma. Nyt en joka tapauksessa ehtisi tehdä asialle mitään, minun pitäisi aamulla olla vaimoni ja kaksospoikieni kanssa Helsinki-Vantaalla, josta lentäisimme uuteen kotiimme kauaksi tästä kaikesta.
Palasin autolleni, ja kytkintä nostettuani en katsonut enää taakseni.
Tuntui hyvältä kävellä muutaman tunnin ajomatkan jälkeen mökin pihassa. Koitin muistella, milloin olin viimeksi käynyt täällä, ja palasin ajassa lapsuuteni kesiin. Niihin, jotka tuntuivat jatkuvan loputtomiin, ja joina aurinko kävi vain kääntymässä horisontin alapuolella. Näin itseni pihassa miekkailemassa pikkuveljeni kanssa metsästä löydetyillä kepeillä. Mökistä kantautui äidin paistamien lättyjen tuoksu. Astelin muiston johdattamana mökin kuistille. Pikkupojat juoksivat perässä sisälle riemusta kiljuen. Silloin kuistin lattialaudat eivät narisseet, ainakaan en ollut koskaan kiinnittänyt sellaiseen huomiota. Muistan pikkuveljen kompastuneen leikkijunaan, se pilkisti vieläkin kuistin nurkassa lojuvasta puisesta laatikosta.
Jatkan kävelyä alas rantaan viettävällä polulla. Kuulen mielessäni huutoa, kun minä ja veljeni syöksymme polkupyörillä alas rantaan, jossa isä lämmittelee saunaa ja grilliä. Järven vesi oli aina lämmintä. Se oli lämmintä vielä sinäkin päivänä, kun veljeni ui liian kauas, ja sai krampin. Sen jälkeen aurinko meni pilveen, järvi jäähtyi. Avioeron jälkeen meistä kukaan ei tietääkseni ollut käynyt mökillä, ja nyt kun äitinikin oli kuollut, oli mökki jäänyt minun riesakseni. En erityisemmin halunnut viettää pitempiä aikoja paikassa, joka nosti ahdistavat muistot pintaan. En halunnut pitää sitä siksikään, että mökki oli kiinteistönvälittäjien kielellä niin kutsuttu remontoijan unelma. Nyt en joka tapauksessa ehtisi tehdä asialle mitään, minun pitäisi aamulla olla vaimoni ja kaksospoikieni kanssa Helsinki-Vantaalla, josta lentäisimme uuteen kotiimme kauaksi tästä kaikesta.
Palasin autolleni, ja kytkintä nostettuani en katsonut enää taakseni.
Romanikerjäläinen
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla kotitehtävänä syksyllä 2016.]
Aamu oli valjennut jo hyvän aikaa sitten, ja torilla kävi jo melkoinen vilske. Samaan aikaan torin syrjällä Tereza levitti viltin, ja istuutui hakemaan mukavaa asentoa. Hän loi katsauksen toriin: kojuja, iäkkäitä suomalaisia, yksinäinen harakka lyhtypylväässä. Hän asetti ison posliinimukin eteensä, mutta ei viitsinyt peittää sen pohjaa kilisevillä kolikoilla, vaikka Dragomirin käskyn mukaan niin piti tehdä. "Mitä se äijä tästä työstä tietää, tulisi itse koittamaan kerjäämistä niin näkisi, miten hyvin neuvonsa toimivat", Tereza ajatteli. Hän ei suostunut enää nöyryyttämään itseään enempää kuin oli pakko. Hän ei tosiaan ollut aikeissa kilistellä mukia ja lausua jotain lorua, jota Dragomir väitti ystävälliseksi tervehdykseksi ja pyynnöksi saada pieni kolehti. Tereza ei osannut suomea, mutta tiesi hyvin etteivät suomalaiset puhu niin. Jotain sitä oppii, kun ohikulkijoita päivästä toiseen kuuntelee.
Aurinko lämmitti Terezan kasvoja. Hän sulki silmänsä, kuunteli hetken torilta kantautuvaa puheensorinaa. Välillä harakka raakkui, ihmiset sadattelivat, ja aina välillä jostain kantautui peruuttavan kuorma-auton äänimerkki. Tereza hengitti syvään raikkaan kevätaamun ilmaa, ja keskittyi haaveilemaan paremmasta tulevaisuudesta. Hän matkusti unelmien mukana takaisin kotimaahansa, jossa hän tiesi miten olla ja elää. Paluu tuntui viimeinkin olevan vain muutaman kuukauden päässä, ja hän olisi saanut maksettua Dragomirille velkansa, ja olisi vieläpä saanut säästettyä salaa sen verran, että saisi elämänsä järjestykseen.
Kun Tereza seuraavan kerran raotti silmiään, oli iltapäivä ehtinyt jo pitkälle. Muki oli melkein täynnä kolikoita, jokunen setelikin sinne oli pakkautunut kolikoiden väliin. Tereza vihelteli tyytyväisenä. Kuin kutsuttuna harakka lennähti jostain mukin viereen ja pudotti sinne vielä yhden kolikon. "Hyvin tehty", Tereza sanoi ja antoi harakalle ruokaa.
Aamu oli valjennut jo hyvän aikaa sitten, ja torilla kävi jo melkoinen vilske. Samaan aikaan torin syrjällä Tereza levitti viltin, ja istuutui hakemaan mukavaa asentoa. Hän loi katsauksen toriin: kojuja, iäkkäitä suomalaisia, yksinäinen harakka lyhtypylväässä. Hän asetti ison posliinimukin eteensä, mutta ei viitsinyt peittää sen pohjaa kilisevillä kolikoilla, vaikka Dragomirin käskyn mukaan niin piti tehdä. "Mitä se äijä tästä työstä tietää, tulisi itse koittamaan kerjäämistä niin näkisi, miten hyvin neuvonsa toimivat", Tereza ajatteli. Hän ei suostunut enää nöyryyttämään itseään enempää kuin oli pakko. Hän ei tosiaan ollut aikeissa kilistellä mukia ja lausua jotain lorua, jota Dragomir väitti ystävälliseksi tervehdykseksi ja pyynnöksi saada pieni kolehti. Tereza ei osannut suomea, mutta tiesi hyvin etteivät suomalaiset puhu niin. Jotain sitä oppii, kun ohikulkijoita päivästä toiseen kuuntelee.
Aurinko lämmitti Terezan kasvoja. Hän sulki silmänsä, kuunteli hetken torilta kantautuvaa puheensorinaa. Välillä harakka raakkui, ihmiset sadattelivat, ja aina välillä jostain kantautui peruuttavan kuorma-auton äänimerkki. Tereza hengitti syvään raikkaan kevätaamun ilmaa, ja keskittyi haaveilemaan paremmasta tulevaisuudesta. Hän matkusti unelmien mukana takaisin kotimaahansa, jossa hän tiesi miten olla ja elää. Paluu tuntui viimeinkin olevan vain muutaman kuukauden päässä, ja hän olisi saanut maksettua Dragomirille velkansa, ja olisi vieläpä saanut säästettyä salaa sen verran, että saisi elämänsä järjestykseen.
Kun Tereza seuraavan kerran raotti silmiään, oli iltapäivä ehtinyt jo pitkälle. Muki oli melkein täynnä kolikoita, jokunen setelikin sinne oli pakkautunut kolikoiden väliin. Tereza vihelteli tyytyväisenä. Kuin kutsuttuna harakka lennähti jostain mukin viereen ja pudotti sinne vielä yhden kolikon. "Hyvin tehty", Tereza sanoi ja antoi harakalle ruokaa.
Outo tyyppi
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2016 kotitehtävänä. Tästä sekin rupeama taisi alkaa! Tarkoitus oli kirjoittaa juttu, jossa olisi "outo tyyppi"].
Lokakuinen vesisade valui kasvoiltani punaisina noroina ojanpohjalle. Raajani tuntuivat jäykiltä, mutta minua lohdutti, ettei tunto ollut kadonnut niistä. Joka tapauksessa minulle oli käynyt paremmin kuin hirvelle, jolle oli tullut mieleen ylittää lähes autio maantie onnettomalla hetkellä. Ainakaan sen ei tarvitsisi kärsiä kivusta, särystä ja vakuutusbonusten menetyksestä.
Maistoin veren, kun yritin kaivaa puhelinta taskusta. Onni onnettomuudessa - se ei ollut hajonnut rytäkässä. Harmi vain, ettei kenttää ollut. Kello oli hädin tuskin vielä kuuttakaan. Mietiskelin, miten pian verenhukka kävisi vaaralliseksi, ja että kannattaisiko minun pysyä paikoillani vai yrittää ryömiä tielle. Tunsin, miten perhoset availivat jo siipiään vatsassani, kun kuulin polkupyörän kitinää. "Pelastus", ajattelin. Huusin apua niin kovaa kuin jaksoin. Pian kitinä lakkasi, ja iso mies seisoi tien reunassa. Sillä oli paksu, iso parta, ja yksi valtava kulmakarva. Mies tuijotti minua valtavilla silmillään, jotka sitten kääntyivät katsomaan kuollutta hirveä. "Sä oot tappanut sen", mies sanoi. "Miksi sä menit sen tappamaan?". Mahtava juttu, ajattelin, teen tässä kuolemaa ja Juha Miedon typerä serkkupoika on huolissaan hirvestä. Piikittely helpotti oloani, mutta ääneen yritin sopia, että hirven kohtalosta voidaan kyllä keskustella mutta että jos mies olisi niin hyvä ja hakisi apua, niin suuremmilta miestappioilta voitaisiin vielä välttyä.
Mies vastasi tyhjällä katseella, räkää oli tarttunut hänen valtaviin viiksiin. Tunsin miten hirtehinen asenteeni alkoi repeillä paniikin tieltä.
Lokakuinen vesisade valui kasvoiltani punaisina noroina ojanpohjalle. Raajani tuntuivat jäykiltä, mutta minua lohdutti, ettei tunto ollut kadonnut niistä. Joka tapauksessa minulle oli käynyt paremmin kuin hirvelle, jolle oli tullut mieleen ylittää lähes autio maantie onnettomalla hetkellä. Ainakaan sen ei tarvitsisi kärsiä kivusta, särystä ja vakuutusbonusten menetyksestä.
Maistoin veren, kun yritin kaivaa puhelinta taskusta. Onni onnettomuudessa - se ei ollut hajonnut rytäkässä. Harmi vain, ettei kenttää ollut. Kello oli hädin tuskin vielä kuuttakaan. Mietiskelin, miten pian verenhukka kävisi vaaralliseksi, ja että kannattaisiko minun pysyä paikoillani vai yrittää ryömiä tielle. Tunsin, miten perhoset availivat jo siipiään vatsassani, kun kuulin polkupyörän kitinää. "Pelastus", ajattelin. Huusin apua niin kovaa kuin jaksoin. Pian kitinä lakkasi, ja iso mies seisoi tien reunassa. Sillä oli paksu, iso parta, ja yksi valtava kulmakarva. Mies tuijotti minua valtavilla silmillään, jotka sitten kääntyivät katsomaan kuollutta hirveä. "Sä oot tappanut sen", mies sanoi. "Miksi sä menit sen tappamaan?". Mahtava juttu, ajattelin, teen tässä kuolemaa ja Juha Miedon typerä serkkupoika on huolissaan hirvestä. Piikittely helpotti oloani, mutta ääneen yritin sopia, että hirven kohtalosta voidaan kyllä keskustella mutta että jos mies olisi niin hyvä ja hakisi apua, niin suuremmilta miestappioilta voitaisiin vielä välttyä.
Mies vastasi tyhjällä katseella, räkää oli tarttunut hänen valtaviin viiksiin. Tunsin miten hirtehinen asenteeni alkoi repeillä paniikin tieltä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)