Päättäjäisyön jälkeen rannalla
meren tulehtuneet ikenet jäytävät
sannassa kävelevien ahventen
mustuneet jäljet kääntyivät
kannoillaan hiilenmurusten polku
kohti hyistä kohtua
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sormiharjoitukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sormiharjoitukset. Näytä kaikki tekstit
Ennen kaikkea
Muistatko, miten ennen kaikki oli paremmin? Miten helppoa ja
yksinkertaista? Miten yksi ynnä yksi oli aina kaksi? Miten terävät reunat
sateenkaarissa, miten hellät heinikoiden sylit, ja miten niistä ei jäänyt
nivustaipeisiin mustia pisteitä? Miten vihreitä setelit, miten vihreitä kesäkuut,
miten heinäkuut kestivät pitkälle syksyyn? Miten iholla oli väriä vain
väritelevisiossa? Miten uimarannoilla astuit aina lasinsirujen väliin, miten ultraviolettia
säteily, miten et koskaan saanut ihosyöpää? Miten kesäiset mökkimatkat, miten
nahkapenkki poltti selkääsi autossa, miten vanhempasi polttivat? Miten
kesämökin ulkokäymälän räystäällä oli aina ampiaispesä, ja miten pihakaivo
kutsui luokseen janoisia sankareita, ja miten sen valottomassa kidassa näkki vaani
kaikkia maailmasi lapsia? Miten syvä sen kaivon kuilu, miten syvä joki sen
pohjalla, jossa uteliaat lapset kelluivat kuin ajopuut? Miten vuolaat virrat ja
nielevät syvänteet mökkirannassa? Miten rypistyneessä sarjakuvalehdessäkin Aku-setä
pahoinpiteli veljenpoikia, ja Roope ampui Akua musketilla? Miten silloin nyt
vain oli sellaista? Miten paljon paremmin! Miten paljon paremmin?
[luonnos - minusta runon teema ei aivan pysy kasassa, ja siksi se kaipaisi vielä viimeistelyä, ja ehkä myös aineksen lisäämistä]
[luonnos - minusta runon teema ei aivan pysy kasassa, ja siksi se kaipaisi vielä viimeistelyä, ja ehkä myös aineksen lisäämistä]
Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä, naista
kun pappi oli valmis
äitini kolmannessa polvessa
sanoi: annoitte sitten rengin nimen
ei minusta
tullut renkiä, tallinnassa
luulevat piiaksi.
äitini kolmannessa polvessa
sanoi: annoitte sitten rengin nimen
ei minusta
tullut renkiä, tallinnassa
luulevat piiaksi.
Runo 6.11.2018
Lounaistuuli käy
päiväntasaajalta
napa-alueille
lehmusten lehvästö
huokaa tuoksunsa, huokaa
kömpelöiden hyönteisten parvi
nousee piilostaan, surahtaa
vihreään valoon
meden kutsusta, makean kasteen, kasteen
joka sen sormilta nuollaan
silmät kiinni, vedetään henkeen, kaikki, nyt, noustaan
latvaan, noustaan, ja sitten kuollaan
hyvin
pieneksi
hetkeksi.
Tajunta virtaa 31.10.2017
[Tehty runokurssin tunnilla tajunnanvirtaharjoituksen jalosteena. Jätin lukematta ryhmälle, varsinkin kun se sisältää niin paljon epäoriginaalia materiaalia - kuluneita sanontoja, ja jokunen ote oikeiden runoilijoiden runoista, luultavasti ainakin Antti Koivumäkeä jota olin lueskellut vähän aiemmin, eikä omasta mielestäni juurikaan runollista arvoa - mutta tallennettakoon silti tähän näillä saatesanoilla]
Aamutaivaalla parkkihallin värikirjo
valkyriat ratsastavat sen halki
halkeamasta tihkuu kirkasta mätää
Sudet ulvoivat,
karavaani oli kolaroinut korpitiellä ja korpit
nokkivat karavaanarien kalloista silmiä
Tunnustamme väriä muttemme syntejä
sen värisiä kuin mustelmat
nuoren vaimon kasvoilla muistomerkit
Aamutaivaalla parkkihallin värikirjo
valkyriat ratsastavat sen halki
halkeamasta tihkuu kirkasta mätää
Sudet ulvoivat,
karavaani oli kolaroinut korpitiellä ja korpit
nokkivat karavaanarien kalloista silmiä
Tunnustamme väriä muttemme syntejä
sen värisiä kuin mustelmat
nuoren vaimon kasvoilla muistomerkit
Pastissiyritelmä
Maisemakortissa Venus nousee
laventelitaivaan alla rypsipelto, vuosisatainen
nuorisoseura ja saarnamiehen
patsas
koivukuja kohoaa kirkasta kattokruunua kohti
ja siellä jossain
painomusteen alla
umpeen muuratut ikkunat
siellä täällä rehottavat
hirsipuutarhat
hävittyjen sotien muistomerkit
ja koivukujan
päässä kirkkomaa
eikä ristin
sielua.
Runo 18.9.2018
Naakkaparvi höyryävän pellon yllä
maitokahvi läikähtää päällystevauriota
400 kilometrin jälkeen, käänny oikealle
- en ehkä ehdi ennen pimeää
Juna halkaisee pohjoisen avaruuden
dieselin tuoksu tulvii viljameren poikki
pikkupoikien kiskoilla kaulittujen kymmenpennisten
naakat laskeutuvat vaienneille puhelinlangoille
Kasvojeni jänteet taipuvat, pojista jäljellä
ruskettunut polkupyörä kuivuneessa luomassa
Kansakunnan ääniä
[Lyhyt kirjoitus tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2018, mutta loppujen lopuksi tein aivan toisenlaisen tekstin ja jätin tämän Scriveneriin pölyttymään. Muistaakseni häpesin, että lapsellista kakkahuumoria on maailma jo täynnä.]
Annoin housujeni valahtaa nilkkoihin, ja istahdin sitten posliiniselle valtaistuimelle synnyttämään aiemmin päivällä nauttimaani porsaanleikettä. Aavistin, että operaatiosta tulee raskas, enkä ollut ymmärtänyt varautua siihen ostamalla sanomalehteä myymälän puolelta. Taskussani ei ollut kuin avainnippu ja lompakko.
Siinä pinnistellessäni katselin ympärilleni. Ahtaan kopin oveen oli piirretty keltaisella tussilla iso kirkkovene. Sen sisällä oli pidetty vieraskirjaa. Selasin nimiä ja päivämääriä, yksi puhelinnumerokin siellä oli saatetekstillä »Hanna haluu panna». Ovessa oli pieni ruhje kohdassa, jossa kerrottiin Mikan olevan homo.
Oloni kävi tukalaksi. Muistin nyt vasta tarkistaa, että olihan vessapaperitelineen sisällä muutakin kuin tyhjä rulla. Oli siellä. Sitten aloin lukea telinettä, sinnekin olivat toijalalaiset ajattelijat ja muut ohikulkijat merkinneet aatoksensa aikakirjoihin. »Mädättäjäsuvakit pitäis ampua», oli joku avannut pelin. »Natsit vittuun Suomesta». »Mutavyöry pysäytettävä». Toivoin, ettei viimeksi mainittu ainakaan toteutuisi, sattui niin että mietin hätäsektion mahdollisuutta.
Jatkoin lukemista. Joku toivoi Alexander Stubbin porvarihallituksen kaatumista, ja joku muu oli vetänyt ruksin Stubbin nimen yli ja kirjoittanut alle »Sipilän».
Molskahti. Se oli merkki urakan päättymisestä. Nousin ylös, pyyhin mahdolliset jäännöserät pois, vedin vessan ja pesin käteni. Käsipyyhkeitä ei ollut, ravistelin käsiäni lavuaarin yllä ja kuivasin loput housuihini. Avainnippu kilisi taskussa, kaivoin sen esiin ja raaputin telineeseen kehotuksen mennä töihin.
Annoin housujeni valahtaa nilkkoihin, ja istahdin sitten posliiniselle valtaistuimelle synnyttämään aiemmin päivällä nauttimaani porsaanleikettä. Aavistin, että operaatiosta tulee raskas, enkä ollut ymmärtänyt varautua siihen ostamalla sanomalehteä myymälän puolelta. Taskussani ei ollut kuin avainnippu ja lompakko.
Siinä pinnistellessäni katselin ympärilleni. Ahtaan kopin oveen oli piirretty keltaisella tussilla iso kirkkovene. Sen sisällä oli pidetty vieraskirjaa. Selasin nimiä ja päivämääriä, yksi puhelinnumerokin siellä oli saatetekstillä »Hanna haluu panna». Ovessa oli pieni ruhje kohdassa, jossa kerrottiin Mikan olevan homo.
Oloni kävi tukalaksi. Muistin nyt vasta tarkistaa, että olihan vessapaperitelineen sisällä muutakin kuin tyhjä rulla. Oli siellä. Sitten aloin lukea telinettä, sinnekin olivat toijalalaiset ajattelijat ja muut ohikulkijat merkinneet aatoksensa aikakirjoihin. »Mädättäjäsuvakit pitäis ampua», oli joku avannut pelin. »Natsit vittuun Suomesta». »Mutavyöry pysäytettävä». Toivoin, ettei viimeksi mainittu ainakaan toteutuisi, sattui niin että mietin hätäsektion mahdollisuutta.
Jatkoin lukemista. Joku toivoi Alexander Stubbin porvarihallituksen kaatumista, ja joku muu oli vetänyt ruksin Stubbin nimen yli ja kirjoittanut alle »Sipilän».
Molskahti. Se oli merkki urakan päättymisestä. Nousin ylös, pyyhin mahdolliset jäännöserät pois, vedin vessan ja pesin käteni. Käsipyyhkeitä ei ollut, ravistelin käsiäni lavuaarin yllä ja kuivasin loput housuihini. Avainnippu kilisi taskussa, kaivoin sen esiin ja raaputin telineeseen kehotuksen mennä töihin.
Satu
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018 kotitehtävänä. Teemana oli satu].
Kaukana idässä, maailman reunalla, törrötti maasta sinertävänharmaa vuori kuin reikäinen kulmahammas. Sen laki oli valkoinen, ja sen pohjoisella rinteellä oli luola. Siellä majaansa piti lohikäärme nimeltään Hefrung. Sen laki oli yksinkertaisempi, hän halusi vain olla rauhassa.
Eräänä päivänä aurinko peitteli vuoren alla levittyvän laakson kultaiseen kimallukseen, mutta Hefrung istuskeli kielekkeellä otsa kurtussa ja kuunteli. Jokin oli herättänyt hänet yöllä. Unenpöpperössä Hefrung ei ollut jaksanut asiaa kauaa miettiä, mutta heti aamutoimiensa jälkeen hänet oli vallannut epäilys. Nyt hän oli varma. Ihmiset olivat jälleen tunkeutuneet Hefrungin reviirille. Edellisestä kerrasta oli tuskin neljääkymmentä vuotta! Eivätkö ne opeta pojilleen ja tyttärilleen mitään? Nyt Hefrung joutuisi taas polttamaan jonkun kyläpahasen varoituksena niille houkille, ja sitä hän ei haluaisi tehdä. Huono omatunto kiusaisi häntä taas kuukausikaupalla, varmaankin hän saisi taas ihottumaa siipiinsä, eikä silloin olisi lainkaan hauska käydä sunnuntailennoilla aution laakson yllä.
Vaan ei auttanut. Hefrung teroitti kyntensä, kiillotti siipensä ja suoritti äänenavauksen. Se ajaisi ainakin itsesuojeluvaistoisimmat tiehensä. Sitten hän levitti siipensä ja ponnahti lentoon. Lumi pöllysi vuorenhuipulla, laaksossa puiden latvat kumarsivat syvään, kun Hefrung iski ilmaa ja lähti jyrkkään nousukiitoon.
Kaukana idässä, maailman reunalla, törrötti maasta sinertävänharmaa vuori kuin reikäinen kulmahammas. Sen laki oli valkoinen, ja sen pohjoisella rinteellä oli luola. Siellä majaansa piti lohikäärme nimeltään Hefrung. Sen laki oli yksinkertaisempi, hän halusi vain olla rauhassa.
Eräänä päivänä aurinko peitteli vuoren alla levittyvän laakson kultaiseen kimallukseen, mutta Hefrung istuskeli kielekkeellä otsa kurtussa ja kuunteli. Jokin oli herättänyt hänet yöllä. Unenpöpperössä Hefrung ei ollut jaksanut asiaa kauaa miettiä, mutta heti aamutoimiensa jälkeen hänet oli vallannut epäilys. Nyt hän oli varma. Ihmiset olivat jälleen tunkeutuneet Hefrungin reviirille. Edellisestä kerrasta oli tuskin neljääkymmentä vuotta! Eivätkö ne opeta pojilleen ja tyttärilleen mitään? Nyt Hefrung joutuisi taas polttamaan jonkun kyläpahasen varoituksena niille houkille, ja sitä hän ei haluaisi tehdä. Huono omatunto kiusaisi häntä taas kuukausikaupalla, varmaankin hän saisi taas ihottumaa siipiinsä, eikä silloin olisi lainkaan hauska käydä sunnuntailennoilla aution laakson yllä.
Vaan ei auttanut. Hefrung teroitti kyntensä, kiillotti siipensä ja suoritti äänenavauksen. Se ajaisi ainakin itsesuojeluvaistoisimmat tiehensä. Sitten hän levitti siipensä ja ponnahti lentoon. Lumi pöllysi vuorenhuipulla, laaksossa puiden latvat kumarsivat syvään, kun Hefrung iski ilmaa ja lähti jyrkkään nousukiitoon.
Parody Noir
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018. Tehtävänantona oli muistaakseni valita joku erityinen genre, ja yrittää saada kiinni valitun genren konventioista ja tyylistä. Tai sitten parodioida sitä. "Voittajan aamiainen" on apinoitu Max Payne 3 -videopelistä, ja erityisesti omista vitseistäni nauratti etsivän nimi: Mikael Riihi eli Mikki Riihi eli... Puolen sivun rajoite valitettavasti jättää tarinan tyngäksi. Ehkä hyvä niin]
Yksityisetsivä Mikael Riihi jauhoi särkylääkkeen puoliksi tyhjään viskilasiinsa, ja kulautti voittajan aamiaisen kerralla alas kurkustaan. Viikkoja jatkunut sade rummutti ikkunalaudalla, sälekaihtimien välistä tihkuva valo paljasti Riihen toimistossa leijailevan sinisen savun. Riihi raotti kaihtimia ja katseli ulos. Joku olisi voinut nähdä ohikulkijoita, Riihi näki varkaita ja vaimonhakkaajia, puukottajia ja parittajia. Saalistajia ja saalistettavia. Toimiston oveen koputettiin. Riihi pyyhki hikeä otsaltaan, piilotti viskilasin arkistokaappiin ja huusi oven olevan auki.
Ovi kävi, ja toimiston udun takaa Riihen eteen asteli mustaan leninkiin sonnustautunut vaalea nainen. Etsivä Riihi oli odottanut paljon vanhempaa pokaa, leskirouvan ääni oli edellisenä päivänä kuulostanut puhelimessa niin käheältä, että väkijuomia ja tupakkaa olisi samaan päästäkseen kulutettava paljon kauemmin kuin tällä leidillä oli ikää.
- Tekö olette se salapoliisi?
- Yksityisetsivä. Mikael Riihi, palveluksessanne. Otan osaa.
- Helena Totenberg, ja kiitos, nainen sanoi, ja kaivoi laukustaan savukkeen. Riihi tarjosi apuaan sen sytyttämisessä. Itselleen hän sytytti tupakan.
Rouva Totenberg selvitti toimeksiannon vielä kerran Riihelle, vaikka mielessään Riihi oli jo hyväksynyt sen. Herman Totenberg, vasta hiljattain 85 vuotta täyttänyt vuorineuvos, oli muutama päivä sitten löytynyt kylpyhuoneesta, hirttoköysi kädestään. Viranomaisraportin mukaan mies oli yrittänyt itsemurhaa, mutta liukastunut yrittäessään kiinnittää köyttä kylpyammeen yllä olevaan verhotankoon. Helena Totenberg ei ollut asiasta niin varma, ja siksi hän oli kääntynyt Riihen puoleen.
Yksityisetsivä Mikael Riihi jauhoi särkylääkkeen puoliksi tyhjään viskilasiinsa, ja kulautti voittajan aamiaisen kerralla alas kurkustaan. Viikkoja jatkunut sade rummutti ikkunalaudalla, sälekaihtimien välistä tihkuva valo paljasti Riihen toimistossa leijailevan sinisen savun. Riihi raotti kaihtimia ja katseli ulos. Joku olisi voinut nähdä ohikulkijoita, Riihi näki varkaita ja vaimonhakkaajia, puukottajia ja parittajia. Saalistajia ja saalistettavia. Toimiston oveen koputettiin. Riihi pyyhki hikeä otsaltaan, piilotti viskilasin arkistokaappiin ja huusi oven olevan auki.
Ovi kävi, ja toimiston udun takaa Riihen eteen asteli mustaan leninkiin sonnustautunut vaalea nainen. Etsivä Riihi oli odottanut paljon vanhempaa pokaa, leskirouvan ääni oli edellisenä päivänä kuulostanut puhelimessa niin käheältä, että väkijuomia ja tupakkaa olisi samaan päästäkseen kulutettava paljon kauemmin kuin tällä leidillä oli ikää.
- Tekö olette se salapoliisi?
- Yksityisetsivä. Mikael Riihi, palveluksessanne. Otan osaa.
- Helena Totenberg, ja kiitos, nainen sanoi, ja kaivoi laukustaan savukkeen. Riihi tarjosi apuaan sen sytyttämisessä. Itselleen hän sytytti tupakan.
Rouva Totenberg selvitti toimeksiannon vielä kerran Riihelle, vaikka mielessään Riihi oli jo hyväksynyt sen. Herman Totenberg, vasta hiljattain 85 vuotta täyttänyt vuorineuvos, oli muutama päivä sitten löytynyt kylpyhuoneesta, hirttoköysi kädestään. Viranomaisraportin mukaan mies oli yrittänyt itsemurhaa, mutta liukastunut yrittäessään kiinnittää köyttä kylpyammeen yllä olevaan verhotankoon. Helena Totenberg ei ollut asiasta niin varma, ja siksi hän oli kääntynyt Riihen puoleen.
Tyyliharjoitus
[Lyhyt teksti tehty kotiläksynä Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018. Tehtävänantona oli valita teema, ja kirjoittaa sitä ilmentävä teksti.]
Niistä ihmismielen käsityskyvyn tuolla puolen vaanivista asioista minulla ei ollut juurikaan käsitystä, ennen kuin aloin selvittää isosetäni Jack Ferrisin jäämistöä. Isosetä oli kuollut hämärissä olosuhteissa talvella 2018, Boulderin kaupunginosassa viidennen avenuen varjoisilla sivukujilla, joista kunnialliset ihmiset ymmärsivät pysyä kaukana. Viranomaisille oli soittanut ohikulkija, joka oli löytänyt Jackin sikiöasennossa kuiskimassa sekavia kalansilmäisistä muodonmuuttajista. Aamuun mennessä isosetä oli jo kuollut. Kuolinsyyksi oli merkitty hypotermia, mutta kasvoille jäänyt vääristynyt ilme ja valkoiseksi muuttunut tukka vihjasi jostain muusta.
Isosedän päiväkirja ei paljastanut juuri mitään ennen tammikuun 17. päivää vuonna 2018. Hän oli kirjoittanut lähteneensä töihin virastoon jo varhain, ja päättänyt taittaa matkan kävellen huolimatta jäytävästä pakkasesta ja mielipuolisesti puhaltavasta tuulesta. Ehdittyään melkein perille, hän oli nähnyt ohiajavassa raitiovaunussa esimiehensä Sheryl Martinsin. Ferris oli kiirehtinyt Martinsin perässä työpaikalle, mutta hämmästynyt suuresti, kun rouva Martins oli ollut jo istumassa koneellaan ja kertonut olleensa jo puoli tuntia töissä.
Kahta päivää myöhemmin isosetäni oli dokumentoinut päiväkirjaansa tapahtumista, joissa hän kuvasi nähneensä vilaukselta demonisen linnunmuotoisen hahmon, jolla oli ollut kalansilmät ja joka oli sirittänyt kuin heinäsirkka. Isosetä oli ehtinyt parkaista järkytyksestä, kun olento oli muuttunut Sheryl Martinsiksi hänen silmiensä edessä.
Sen jälkeen päiväkirjamerkinnöistä oli tullut sekavia raapustuksia, ja viimeinen merkintä oli tammikuun 23. päivältä, ja siinä hän kertoi nähneensä Sherylin viidennen avenuen puiston laidalla seisomassa keskellä yötä vahtimassa Ferrisin asuntoa. Sen yön jälkeen Ferris ei enää palannut työpaikalleen.
Tämän tietämyksen valossa en usko voivani jatkaa tässä maailmassa. Kuulen tätä nykyä kaikkialla heinäsirkkojen siritystä, ja eräänä iltana olin varma nähneeni ohikulkeneella tummalla miehellä kalansilmät lierihatun alla.
Niistä ihmismielen käsityskyvyn tuolla puolen vaanivista asioista minulla ei ollut juurikaan käsitystä, ennen kuin aloin selvittää isosetäni Jack Ferrisin jäämistöä. Isosetä oli kuollut hämärissä olosuhteissa talvella 2018, Boulderin kaupunginosassa viidennen avenuen varjoisilla sivukujilla, joista kunnialliset ihmiset ymmärsivät pysyä kaukana. Viranomaisille oli soittanut ohikulkija, joka oli löytänyt Jackin sikiöasennossa kuiskimassa sekavia kalansilmäisistä muodonmuuttajista. Aamuun mennessä isosetä oli jo kuollut. Kuolinsyyksi oli merkitty hypotermia, mutta kasvoille jäänyt vääristynyt ilme ja valkoiseksi muuttunut tukka vihjasi jostain muusta.
Isosedän päiväkirja ei paljastanut juuri mitään ennen tammikuun 17. päivää vuonna 2018. Hän oli kirjoittanut lähteneensä töihin virastoon jo varhain, ja päättänyt taittaa matkan kävellen huolimatta jäytävästä pakkasesta ja mielipuolisesti puhaltavasta tuulesta. Ehdittyään melkein perille, hän oli nähnyt ohiajavassa raitiovaunussa esimiehensä Sheryl Martinsin. Ferris oli kiirehtinyt Martinsin perässä työpaikalle, mutta hämmästynyt suuresti, kun rouva Martins oli ollut jo istumassa koneellaan ja kertonut olleensa jo puoli tuntia töissä.
Kahta päivää myöhemmin isosetäni oli dokumentoinut päiväkirjaansa tapahtumista, joissa hän kuvasi nähneensä vilaukselta demonisen linnunmuotoisen hahmon, jolla oli ollut kalansilmät ja joka oli sirittänyt kuin heinäsirkka. Isosetä oli ehtinyt parkaista järkytyksestä, kun olento oli muuttunut Sheryl Martinsiksi hänen silmiensä edessä.
Sen jälkeen päiväkirjamerkinnöistä oli tullut sekavia raapustuksia, ja viimeinen merkintä oli tammikuun 23. päivältä, ja siinä hän kertoi nähneensä Sherylin viidennen avenuen puiston laidalla seisomassa keskellä yötä vahtimassa Ferrisin asuntoa. Sen yön jälkeen Ferris ei enää palannut työpaikalleen.
Tämän tietämyksen valossa en usko voivani jatkaa tässä maailmassa. Kuulen tätä nykyä kaikkialla heinäsirkkojen siritystä, ja eräänä iltana olin varma nähneeni ohikulkeneella tummalla miehellä kalansilmät lierihatun alla.
Jukka Tajunnanvirtanen 1
[Tämä on kirjoitettu todennäköisesti syksyllä 2017 Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla, tunnin aikana automaattikirjoitusharjoituksena. Tähän olen kirjannut muistiin vähiten huonot osat siitä, mikä on yksi automaattikirjoituksen tarkoituksista.]
Mustasilmäinen hämähäkki väärinpäin
punoo repaleisia seittejä
Sydän yhtä mustaa arpikudosta
punottu vinoon
Vaakataso valuu
järvi kuolaa rannalle hukkuneiden
turpeat ruumiit
kärpästen sädekehä pääni ympärillä
Mustasilmäinen hämähäkki väärinpäin
punoo repaleisia seittejä
Sydän yhtä mustaa arpikudosta
punottu vinoon
Vaakataso valuu
järvi kuolaa rannalle hukkuneiden
turpeat ruumiit
kärpästen sädekehä pääni ympärillä
Tilitapahtumien kulku
[Tehty Työväenopiston Luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2017. Tehtävänantona oli kokeellinen runous. Harmi, että Blogger taitaa hävittää huolellisen taittotyöni. Runojani en halua selitellä sen kummemmin. Tätäkin rajoittaa vähän pituusrajoite,]
TILITAPAHTUMAT
KAIVOKUKKA OY -50,00
ASEMATUNNELI
16.09.2017 Korttiosto
ATMOtto/Otto. -20,00
16.09.2017
HOTELLI CUMULUS HKI -112,00
KAISANIEMI
16.09.2017 Korttiosto
AUTO 160 -34,20
16.09.2017 Korttiosto
LUCKY LADY -7,50
BAR NIGHTCLUB
16.09.2017 Korttiosto
LUCKY LADY -7,50
BAR NIGHTCLUB
16.09.2017 Korttiosto
LUCKY LADY -7,50
BAR NIGHTCLUB
16.09.2017 Korttiosto
LUCKY LADY -7,50
BAR NIGHTCLUB
16.09.2017 Korttiosto
ATMOtto/Otto. -90,00
15.09.2017
NORDEA -713,17
LAINAT/LÅN
15.09.2017 Laina Nordea
ZALARIS HR 2 176,63
SERVICES FINLAND OY
15.09.2017 Pano
TILITAPAHTUMAT
KAIVOKUKKA OY -50,00
ASEMATUNNELI
16.09.2017 Korttiosto
ATMOtto/Otto. -20,00
16.09.2017
HOTELLI CUMULUS HKI -112,00
KAISANIEMI
16.09.2017 Korttiosto
AUTO 160 -34,20
16.09.2017 Korttiosto
LUCKY LADY -7,50
BAR NIGHTCLUB
16.09.2017 Korttiosto
LUCKY LADY -7,50
BAR NIGHTCLUB
16.09.2017 Korttiosto
LUCKY LADY -7,50
BAR NIGHTCLUB
16.09.2017 Korttiosto
LUCKY LADY -7,50
BAR NIGHTCLUB
16.09.2017 Korttiosto
ATMOtto/Otto. -90,00
15.09.2017
NORDEA -713,17
LAINAT/LÅN
15.09.2017 Laina Nordea
ZALARIS HR 2 176,63
SERVICES FINLAND OY
15.09.2017 Pano
Tuokiokuva
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla tunnin aikana. Muistaakseni piti kirjoittaa hyvin, hyvin lyhyt tarina käyttämällä annettua kaavaa.]
Auringonnousu valaisi joenmutkan kultaisella kimalluksella. Tom käveli rantaan ja katseli jokea. ”Tiedätkö, minua ei kaduta lainkaan”, hän sanoi. ”Minä olen kyllä pahoillani”, Michael vastasi. Hän tarttui Tomia olkapäistä ja painoi tämän polvilleen. Sitten hän ampui yhden luodin siististi Tomin takaraivoon. Joenmutka kimmelsi kultaisena.
Auringonnousu valaisi joenmutkan kultaisella kimalluksella. Tom käveli rantaan ja katseli jokea. ”Tiedätkö, minua ei kaduta lainkaan”, hän sanoi. ”Minä olen kyllä pahoillani”, Michael vastasi. Hän tarttui Tomia olkapäistä ja painoi tämän polvilleen. Sitten hän ampui yhden luodin siististi Tomin takaraivoon. Joenmutka kimmelsi kultaisena.
Sääntö-Suomi100
[Kirjoitettu Työväenopiston Luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2017. Tätähän on pidettävä luonnoksena, koska oikeasti tässä pitäisi olla sata säettä.]
Saako kirjastossa nauraa,
jos sitä ei ole erikseen kielletty?
Saako bussissa istua toisen viereen,
jos on tilaa seistäkin?
Saako myydä karjalanpiirakoita,
jos kutsuu niitä riisipiirakoiksi?
Saako mielitietylle lähettää punastuneen viestin,
jos ensimmäisistä treffeistä on alle vuorokausi?
Saako tavoitella lähimmäisen puolisoa,
jos Jumala on jo aikapäivää kuollut?
Saako kävellä punaisia päin,
jos valkoiset eivät ole näkemässä?
Saako nakkikioskin jonossa turpiin,
jos oikein rumasti pyytää?
Saako syksy jo,
jos kesäkään ei ole vielä saanut?
Saako luvan, hyvä neiti,
jos saan luvan kysyä?
Tanskalainen hetki
[Työväenopiston LK-kurssille syksyllä 2017 tehty kotitehtävä, jossa oli tarkoitus kokeilla käyttää sinuttelua (yksikön toista persoonaa) tehokeinona.]
"Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?", kuulet kysyttävän itseltäsi. Vaalea, auringon nahistama jakkupuku katsoo sinua haaleansinisillä silmillään, ja odottaa vastausta harjoiteltu hymy huulillaan. Yrität pinnistää, ja ottaa kysymystä vakavasti, mutta sanat takertuvat kurkkuun. Sinua alkaa pikku hiljaa kaduttaa, että menit ehdottamaan esimiehellesi voivasi hyvin tuurata häntä Kööpenhaminassa jotain tärkeää kirjainlyhenettä käsittelevässä kokouksessa. Et tietenkään voinut aavistaa, että varsinaisen asian sijasta päivän istunnossa käsiteltäisiin tunteitasi. Kotona ei edes vaimoasi kiinnosta tietää niistä kovin tarkasti, ja nyt tuo tanskalainen korppikotka odottaa spontaania tilitystä mielesi liikkeistä ja niistä mahdollisista syistä, jotka estävät sinua olemasta täysin läsnä.
Näkevätköhän muut, miten hiki kirpoaa otsallesi? Nyt sinulla on tilaisuus puolustaa suomalaisen, nykyaikaisen miehen mainetta, mutta sulkeutuneisuus virtaa syvällä veressäsi. Jakkupuku kallistaa päätään, ja viimein vedät henkeäsi ja kerrot, että olet vähän reissussa rähjääntynyt, mutta positiivisin mielin, ja että luulet voivasi osallistua päivän agendaan niin täysillä kuin inhimillisesti on mahdollista. Tiedät sydämessäsi, että kuuntelet sujuvasti ja vaikenet vielä sujuvammin. Jakkupuvun hymy ei värähdäkään, kun hän kääntää päänsä ja kysyy vieressäsi istuvan miehen tunteista. Sinua nolottaa, kun hän laulaa ruotsalaisittain murretulla englannilla olevansa täynnä energiaa etkä voi olla varma, oliko hän yhtä tosissaan kuin sinä.
"Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?", kuulet kysyttävän itseltäsi. Vaalea, auringon nahistama jakkupuku katsoo sinua haaleansinisillä silmillään, ja odottaa vastausta harjoiteltu hymy huulillaan. Yrität pinnistää, ja ottaa kysymystä vakavasti, mutta sanat takertuvat kurkkuun. Sinua alkaa pikku hiljaa kaduttaa, että menit ehdottamaan esimiehellesi voivasi hyvin tuurata häntä Kööpenhaminassa jotain tärkeää kirjainlyhenettä käsittelevässä kokouksessa. Et tietenkään voinut aavistaa, että varsinaisen asian sijasta päivän istunnossa käsiteltäisiin tunteitasi. Kotona ei edes vaimoasi kiinnosta tietää niistä kovin tarkasti, ja nyt tuo tanskalainen korppikotka odottaa spontaania tilitystä mielesi liikkeistä ja niistä mahdollisista syistä, jotka estävät sinua olemasta täysin läsnä.
Näkevätköhän muut, miten hiki kirpoaa otsallesi? Nyt sinulla on tilaisuus puolustaa suomalaisen, nykyaikaisen miehen mainetta, mutta sulkeutuneisuus virtaa syvällä veressäsi. Jakkupuku kallistaa päätään, ja viimein vedät henkeäsi ja kerrot, että olet vähän reissussa rähjääntynyt, mutta positiivisin mielin, ja että luulet voivasi osallistua päivän agendaan niin täysillä kuin inhimillisesti on mahdollista. Tiedät sydämessäsi, että kuuntelet sujuvasti ja vaikenet vielä sujuvammin. Jakkupuvun hymy ei värähdäkään, kun hän kääntää päänsä ja kysyy vieressäsi istuvan miehen tunteista. Sinua nolottaa, kun hän laulaa ruotsalaisittain murretulla englannilla olevansa täynnä energiaa etkä voi olla varma, oliko hän yhtä tosissaan kuin sinä.
Tulevasta elämästäni vessapaperina
[Tämä on tehty ehkä syksyllä 2017 Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla tunnin aikana. Käsittelimme roolin ottamista teksteissä, ja esimerkkinä meillä oli Claes Anderssonin runo "Tulevasta elämästäni ruohomattona", joka inspiroi minua. Tosin runon sijasta otin proosalinjan.]
Vessapaperin siivu odotti levollisin mielin viimeistä matkaansa. Suurin osa sen elämästä - ehkä syntymää lukuunottamatta - oli ollut varsin tasaista, ellei tylsääkin. Syntymäkodissaan sen ympärille oli kietaistu muovikääre, ja hän oli saanut siskojensa ja veljiensä kanssa odotella pimeässä varastossa pitkään muuttopäivää, joka sekin oli ollut varsin tapahtumaköyhä; Trukki oli siirtänyt sen muiden mukana koleaan, epämukavaan ja yhtä lailla pimeään autoon. Sieltä se oli kuljetettu valtavaan markettiin, josta sen viimein oli joku sydämellinen nainen ostanut mukaan tarjouksesta.
Nyt, viimein, hän oli täyttänyt tarkoituksensa tässä maailmassa. Elämästä oli jäänyt hänelle ryppyjä, eikä ihonvärikään ollut enää ihan valkoinen, mutta oli se lopulta ollut sen arvoista. Enää oli jäljellä hyppy tuntemattomaan. Hän leijui alas posliinialtaaseen. Hän kellui tyynesti lammen pinnalla ja antautui virran vietäväksi. Kaikki pimeni.
Vessapaperin siivu odotti levollisin mielin viimeistä matkaansa. Suurin osa sen elämästä - ehkä syntymää lukuunottamatta - oli ollut varsin tasaista, ellei tylsääkin. Syntymäkodissaan sen ympärille oli kietaistu muovikääre, ja hän oli saanut siskojensa ja veljiensä kanssa odotella pimeässä varastossa pitkään muuttopäivää, joka sekin oli ollut varsin tapahtumaköyhä; Trukki oli siirtänyt sen muiden mukana koleaan, epämukavaan ja yhtä lailla pimeään autoon. Sieltä se oli kuljetettu valtavaan markettiin, josta sen viimein oli joku sydämellinen nainen ostanut mukaan tarjouksesta.
Nyt, viimein, hän oli täyttänyt tarkoituksensa tässä maailmassa. Elämästä oli jäänyt hänelle ryppyjä, eikä ihonvärikään ollut enää ihan valkoinen, mutta oli se lopulta ollut sen arvoista. Enää oli jäljellä hyppy tuntemattomaan. Hän leijui alas posliinialtaaseen. Hän kellui tyynesti lammen pinnalla ja antautui virran vietäväksi. Kaikki pimeni.
Joulun iltavuoro
[Lyhyt juttu tehty kotitehtävänä työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2017. Tässä ennen kaikkea blogipohjan testaamista varten]
Punainen paperitähti loisti kirkkaana olohuoneen ikkunalla. Istuin kuusen vieressä ja katselin mykistyneenä perheen tyttärien esitystä. Joulupuu on rakennettu, he lauloivat, nuorin ujosti, kaksoset vähän reippaammin. Hartaasti sitä oli rakennettukin, koko komeutta ympäröi sellainen värikäs kuusenkynttilöiden sädekehä, että minun tuli hiki. Toisaalta se ei ollut suurikaan ihme paksun nutun ja tekoparran alla. Näin liikutuksen punan perheen äidin kasvoilla, hän oli varmasti mielissään kun oli keksinyt pyytää tyttöjen isää kuvaamaan illan kohokohtia.
"Hohhohhoo", sanoin, kun tytöt lopettivat. "Sepä oli hienosti laulettu". Tytöt punastuivat. Sitten aloin jakaa lahjoja. Eleonoora, Elisabet ja Linnea. Parhaani yritin, mutta ääneni särkyi silti hetkeksi kun ensimmäisen kerran ojensin Linnealle lahjaa. Minun Linnea olisi korkeintaan vuoden vanhempi kuin edessäni kainosti hymyilevä tyttö, joka ulkonäkönsä puolesta olisi voinut olla hänen sisko. Varttia myöhemmin kuusen juuri oli tyhjä lahjoista.
"No niin, sanokaas tytöt pukille hei hei", perheen isä sanoi, otti vaimonsa syleilyynsä ja suuteli tätä poskelle. "Muori varmaan odottaa jo siellä Korvatunturilla Pukkia".
"Niin", sanoin, ja yritin hymyillä. Lähdin sitten pois, perheen isä tuli perääni pihalle ja antoi sovitun viisikymppisen ja toivotti vielä hyvät joulut. Kävelin kireässä pakkasessa kaksi kilometriä kotiin, kävelin rappuset toiseen kerrokseen ja suljin oven takanani. Ripustin pukinasun naulaan. Valoja en viitsinyt sytyttää, vaan kävin sohvalle makaamaan ja katselin Linnean valokuvaa katulampun valossa.
Punainen paperitähti loisti kirkkaana olohuoneen ikkunalla. Istuin kuusen vieressä ja katselin mykistyneenä perheen tyttärien esitystä. Joulupuu on rakennettu, he lauloivat, nuorin ujosti, kaksoset vähän reippaammin. Hartaasti sitä oli rakennettukin, koko komeutta ympäröi sellainen värikäs kuusenkynttilöiden sädekehä, että minun tuli hiki. Toisaalta se ei ollut suurikaan ihme paksun nutun ja tekoparran alla. Näin liikutuksen punan perheen äidin kasvoilla, hän oli varmasti mielissään kun oli keksinyt pyytää tyttöjen isää kuvaamaan illan kohokohtia.
"Hohhohhoo", sanoin, kun tytöt lopettivat. "Sepä oli hienosti laulettu". Tytöt punastuivat. Sitten aloin jakaa lahjoja. Eleonoora, Elisabet ja Linnea. Parhaani yritin, mutta ääneni särkyi silti hetkeksi kun ensimmäisen kerran ojensin Linnealle lahjaa. Minun Linnea olisi korkeintaan vuoden vanhempi kuin edessäni kainosti hymyilevä tyttö, joka ulkonäkönsä puolesta olisi voinut olla hänen sisko. Varttia myöhemmin kuusen juuri oli tyhjä lahjoista.
"No niin, sanokaas tytöt pukille hei hei", perheen isä sanoi, otti vaimonsa syleilyynsä ja suuteli tätä poskelle. "Muori varmaan odottaa jo siellä Korvatunturilla Pukkia".
"Niin", sanoin, ja yritin hymyillä. Lähdin sitten pois, perheen isä tuli perääni pihalle ja antoi sovitun viisikymppisen ja toivotti vielä hyvät joulut. Kävelin kireässä pakkasessa kaksi kilometriä kotiin, kävelin rappuset toiseen kerrokseen ja suljin oven takanani. Ripustin pukinasun naulaan. Valoja en viitsinyt sytyttää, vaan kävin sohvalle makaamaan ja katselin Linnean valokuvaa katulampun valossa.
Krapula-aamu
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2017. Muistelen, että tehtävänanto liittyi aisteihin, joita tässä olen yrittänyt käyttää kaikkia.]
Keskikesän aurinko valui sälekaihtimien läpi huoneeseen ja teki näkyväksi ilmassa leijailevan pölyn. Lakana allani oli rutussa, sijauspatjani kosteusvauriot kasvoivat hikisen kylkeni alla. Raotin edelleen silmiäni, lattialla oli vaatteita sekavina myttyinä. Ajattelu teki kipeää, mutta ymmärsin pian, etteivät kaikki rievut olleet omiani. Tuntoaistini alkoi käynnistyä. Tunsin pehmeän ihon karheaa jalkaani vasten, tutun hengityksen niskassani. Edellinen ilta oli jossain valkoisen kohinan takana, enkä saanut siitä kiinni kuin välähdyksiä. Tiesin silti. En edes pitänyt hänestä sillä tavalla, ja silti päädyin aina samaan voikukkaan kuin patalaiska mehiläinen.
- Huomenta Eevi.
Eevi ynisi jotain, mutta ei siitä ottanut selvää. Nousin sängyn laidalle istumaan ja keräämään voimia. Hoipertelin keittiöön, tyhjät tölkit kolisivat tiskialtaaseen kun taiteilin kahvinkeittimen kanssa. Palasin makuuhuoneeseen, suoristin lakanan ja kävin takaisin Eevin viereen. Katselin hänen kasvojaan, levinnyttä meikkiä, ja tunnustelin hänen rintakehänsä liikettä omaani vasten. Sisään. Ulos. Sisään. Olikohan viime yönä tapahtunut jotain? Muistikuvat illasta päättyivät luullakseni edellisen vuorokauden puolelle, eikä Eevi ollut niissä mukana.
Kahvinkeittimen pulputus kaikui keittiössä. Eevi avasi silmänsä.
- Moi.
- Siellä olisi kahvia.
- Niin.
Hivuttauduin lähemmäs Eeviä, ja jäimme siihen makaamaan. Yksinäinen raitiovaunu kirskui jossain kadulla, kahvin tuoksu sekoittui pölyiseen valoon.
Keskikesän aurinko valui sälekaihtimien läpi huoneeseen ja teki näkyväksi ilmassa leijailevan pölyn. Lakana allani oli rutussa, sijauspatjani kosteusvauriot kasvoivat hikisen kylkeni alla. Raotin edelleen silmiäni, lattialla oli vaatteita sekavina myttyinä. Ajattelu teki kipeää, mutta ymmärsin pian, etteivät kaikki rievut olleet omiani. Tuntoaistini alkoi käynnistyä. Tunsin pehmeän ihon karheaa jalkaani vasten, tutun hengityksen niskassani. Edellinen ilta oli jossain valkoisen kohinan takana, enkä saanut siitä kiinni kuin välähdyksiä. Tiesin silti. En edes pitänyt hänestä sillä tavalla, ja silti päädyin aina samaan voikukkaan kuin patalaiska mehiläinen.
- Huomenta Eevi.
Eevi ynisi jotain, mutta ei siitä ottanut selvää. Nousin sängyn laidalle istumaan ja keräämään voimia. Hoipertelin keittiöön, tyhjät tölkit kolisivat tiskialtaaseen kun taiteilin kahvinkeittimen kanssa. Palasin makuuhuoneeseen, suoristin lakanan ja kävin takaisin Eevin viereen. Katselin hänen kasvojaan, levinnyttä meikkiä, ja tunnustelin hänen rintakehänsä liikettä omaani vasten. Sisään. Ulos. Sisään. Olikohan viime yönä tapahtunut jotain? Muistikuvat illasta päättyivät luullakseni edellisen vuorokauden puolelle, eikä Eevi ollut niissä mukana.
Kahvinkeittimen pulputus kaikui keittiössä. Eevi avasi silmänsä.
- Moi.
- Siellä olisi kahvia.
- Niin.
Hivuttauduin lähemmäs Eeviä, ja jäimme siihen makaamaan. Yksinäinen raitiovaunu kirskui jossain kadulla, kahvin tuoksu sekoittui pölyiseen valoon.
Tentti (3/2017)
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2017. Mikähän harjoitustehtävän teema on ollut, en tiedä taaskaan.]
Tenttiaikaa oli jäljellä vielä varttitunti. Tuijotin lähes puhdasta arkkia, olin saanut sen kansisivulle ylös vain nimeni ja marginaalit. Alkoi vaikuttaa siltä, ettei mikään spontaani kansainvälinen hätätila tai jumalallinen väliintulo keskeyttäisi tenttiä ja vapauttaisi minua. Otin kysymyspaperin vielä kerran kouraani ja yritin lukea ensimmäisen kysymyksen. Tarkistin varmuuden vuoksi vielä kerran myös kurssin nimen, mutta lukutaidossani ei näyttänyt olevan mitään vikaa.
Laskin paperit pöydälle ja kirjoitin vastauspaperille, etten katunut mitään muuta kuin että istuin näinkin kauan tenttisalissa. Loppuun lisäsin kiitoksen ja anteeksipyynnön. Palautin paperit, ja lähdin ulos nauttimaan joululoman ensimmäisistä minuuteista. Oloni oli sekä vapautunut että ahdistunut. Lumihiutaleet sinkoilivat kasvoilleni kuin heittotähdet, mikä sai mieleni asettamaan ajatukset epäonnistuneesta syyslukukaudesta oikeisiin mittaisuhteisiin. Maailmassa oli vielä todellisiakin ongelmia kuin käheä-äänisen pedagogian mestarin knopit, joiden kytkökset reaalimaailmaan oli syksyn ensimmäisestä luennosta alkaen jäänyt minulle epäselviksi. Kerran olin erehtynyt kysymään selvennystä johonkin asiaan, mutta saamani selvitys ei sen paremmin herättänyt lisäkysymyksiä kuin suonut vastauksia. Päätin olla märehtimättä asiaa enempää, kun en voinut asioihin enää vaikuttaa. Päivä saattoi olla vuoden pimein, mutta teknisesti ottaen talvipäivänseisaus oli jo takana. Myräkkä ulkona yltyi, kevättä kohti olin matkalla.
Tenttiaikaa oli jäljellä vielä varttitunti. Tuijotin lähes puhdasta arkkia, olin saanut sen kansisivulle ylös vain nimeni ja marginaalit. Alkoi vaikuttaa siltä, ettei mikään spontaani kansainvälinen hätätila tai jumalallinen väliintulo keskeyttäisi tenttiä ja vapauttaisi minua. Otin kysymyspaperin vielä kerran kouraani ja yritin lukea ensimmäisen kysymyksen. Tarkistin varmuuden vuoksi vielä kerran myös kurssin nimen, mutta lukutaidossani ei näyttänyt olevan mitään vikaa.
Laskin paperit pöydälle ja kirjoitin vastauspaperille, etten katunut mitään muuta kuin että istuin näinkin kauan tenttisalissa. Loppuun lisäsin kiitoksen ja anteeksipyynnön. Palautin paperit, ja lähdin ulos nauttimaan joululoman ensimmäisistä minuuteista. Oloni oli sekä vapautunut että ahdistunut. Lumihiutaleet sinkoilivat kasvoilleni kuin heittotähdet, mikä sai mieleni asettamaan ajatukset epäonnistuneesta syyslukukaudesta oikeisiin mittaisuhteisiin. Maailmassa oli vielä todellisiakin ongelmia kuin käheä-äänisen pedagogian mestarin knopit, joiden kytkökset reaalimaailmaan oli syksyn ensimmäisestä luennosta alkaen jäänyt minulle epäselviksi. Kerran olin erehtynyt kysymään selvennystä johonkin asiaan, mutta saamani selvitys ei sen paremmin herättänyt lisäkysymyksiä kuin suonut vastauksia. Päätin olla märehtimättä asiaa enempää, kun en voinut asioihin enää vaikuttaa. Päivä saattoi olla vuoden pimein, mutta teknisesti ottaen talvipäivänseisaus oli jo takana. Myräkkä ulkona yltyi, kevättä kohti olin matkalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)