[Työväenopiston luovan kirjoittamisen syksyn 2016 kurssin lopputyöstä tuli sittemmin yllättäen anakronistinen. Ken olisi uskonut.]
Kesäkuun viides päivä vuonna 2023 oli lämmin ja kirkas. Aurinko oli noussut pilvettömälle
taivaalle, ja huolimatta suurvaltojen hiljattain uudelleen kiristyneistä väleistä, ihmiset heräilivät
viikonlopun jälkeen uuteen viikkoon pääsääntöisesti levänneinä ja virkeinä. Minä sen sijaan olin
nukkunut kehnosti, ja herännyt jo varhain valmistautumaan juhlallisuuksiin. Kuuluin Länsimetro-
projektin avajaistoimikuntaan, ja tänään oli se suuri päivä, kun entisen Helsingin metro vihittäisiin
viimein käyttöön. Projekti oli hieman viivästynyt, ja jotkut meistä olivat melkein välillä
menettäneet uskonsa siihen. Nyt toimikuntamme kuitenkin seisoi Matinkylän aseman laiturilla
juhlaväen edessä. Suoristelin vielä vaivihkaa solmiotani toimikuntamme puheenjohtajan
lopetellessa alkupuhetta. Raikuvien aplodien jälkeen tuli minun vuoro. Vedin syvään henkeä, ja
toivotin ihmiset omastanikin puolesta tervetulleeksi tilaisuuteen. Ehdin ilmoittaa nimekseni Arto,
kun aseman sireenit alkoivat ulvoa. Pian portaikosta puski laiturihalliin kiljuvia ihmisiä. Pysäytin
yhden heistä ja kysyin, mitä oli tapahtunut. Nainen kertoi, että ensin oli kuulunut jyrinää, sitten
taivas oli värjäytynyt oranssiksi ja eri puolilla taivaanrantaa oli näkynyt sienenmuotoisia pilviä.
Tiesin heti, mitä oli tapahtunut. Maailma oli loppunut.
Siitä päivästä on nyt kulunut kymmenen vuotta, vaikkakaan en ollut aivan täysin jaksanut pysyä
perillä kalenterista. En ollut nähnyt kertaakaan sen jälkeen auringonnousua, joten yhtä hyvin
voisimme elää yhä sitä samaa pitkää päivää, kun metronjatke avattiin. Kuka tahansa meitä oli
pommittanutkin, oli hän tehnyt hyvää työtä. Sähköt olivat menneet alle vuorokaudessa
ensimmäisestä iskusta, ja siitä lähtien olimme eläneet enimmäkseen pimeydessä. Senkään jälkeen,
kun pakon edessä oli aloitettava käymään pinnalla etsimässä ruokaa, emme käyneet ulkona
päiväsaikaan. Yksikään partio, joka oli lähtenyt pinnalle auringonvaloon, ei ollut palannut. Öisinkin
retket olivat lyhyitä, sillä kukaan ei tiennyt, miten tappavaa säteily oli. Eloonjääneitä edes
ensimmäisen iskun jälkeen oli tuskin toista tuhatta, ja senkin jälkeen moni oli kuollut joko nälkään
tai ikävään, joten vailla parempaa tietoa ulkopuolisesta maailmasta, meillä ei ollut varaa tuhlata
ihmishenkiä.
Minä olin kuitenkin jo muuhun jäljellä olevaan väestöön nähden vanha mies. Harva Metrossa
asuva oli yli viidenkymmenen, ja vaimoni ja lapseni olin menettänyt jo jonkin aikaa ennen
maailmanloppua. Elämääni kyllästyneenä olin alkanut tehdä useammin ruoanhakumatkoja
pinnalle. Väliäkö minulla enää oli, mutta yritin pitää omalta osaltani huolen siitä, että uuteen
maailmaan syntyneet lapset eivät kuolisi nälkään heti alkumetreillään. Vaikka monille läntisille
asemille syntyneillä yhdyskunnilla oli onnistuttu kasvattamaan pimeässä pärjääviä ja syötäväksi
kelpaavia kasveja, ei lajimme vielä ollut onnistunut sopeutumaan niukempaan ravintoon. Yölliset
retket Matinkylän aseman yläpuolella seisovaan isoon ostoskeskukseen olivat kuitenkin viime
aikoina tehneet selväksi ongelman, jota olimme osanneet odottaa. Syömäkelpoinen ruoka oli
loppumassa.
”Mitä mieltä olet?”, pomo kysyi. ’Pomon’ oikea nimi oli Riina, mutta kutsuimme häntä silti
pomoksi. Hänen oli jotenkin onnistunut pitää yhteisömme jotakuinkin kasassa jo melkein
kahdeksan vuotta. Arvelin hänen olevan melkein saman ikäinen kuin minunkin. Ennen tuhoa hän
oli luultavasti ollut varsin näyttävä nainen – hänessä oli yhä sellaista ryhtiä, joka sai muut
uskomaan häntä, jos hän jotain sanoi, vaikka muuten kaikki metron asukkaat olivat enemmän tai
vähemmän riutuneita olentoja, jotka ennen maailmanpaloa olisivat joutaneet hoitoon.
”Pakkohan se on. Muuten meidät vanhat ja muutenkin synnyttämään kykenemättömät ajetaan
ulos kuolemaan ensin, ja sitten he alkavat tappaa toisiaan nälkäänsä”, sanoin ja yskäisin
kämmentäni vasten. Kädessä ei näkynyt mitään.
”Vuosien työ olisi mennyttä. Meillä on paljon hyvääkin täällä, ja ennemmin tai myöhemmin
ihminen nousee takaisin pinnalle yrittämään uudelleen”, pomo sanoi. Rakastin hänen
optimismiaan, hän sai minutkin uskomaan visioonsa. Ilman häntä olisin varmaan luopunut
elämänhalustani jo vuosia sitten. ”Tiedät kai, mitä se merkitsee?”.
”Tiedän kyllä. Sörnäisiin saakka pääsen helposti, mikäli tunneli ei ole sortunut eivätkä muut
yhteisöt ole vajonneet barbarismiin, mutta tavaran hakeminen Kalasataman valtavasta
ostoskeskuksesta on vaarallista. Matka Herttoniemeen tai kauemmaskin oli luultavimmin
itsemurha, vaikka Kulosaaren silta olisi vielä sijoillaankin”
Olimme molemmat hetken hiljaa.
”Haluatko, että lähden heti?”
”Lähde huomenna”, pomo sanoi. Ymmärsin heti, mitä hän tarkoitti. Hän oli sanonut, että
nukkuisimme vielä kerran yhdessä, ja herättyäni lähtisin matkaan.
Noustuani ylös keräsin vähät tavarani – kaasunaamarin ja kourallisen pähkinöitä ja vähän
saastunutta vettä, joilla selviäisin tarvittaessa parikin viikkoa – ja lähdin matkaan. Mieleni oli
yllättävän kevyt, tiesin että ainakin Keilaniemeen saakka matka olisi helppo. Matinkylään saapui
aina silloin tällöin lähettiläitä Espoon puoleisilta asemilta, mutta Koivusaaresta ja sen itäpuolella
olevista asemista en ollut enää vuosiin kuullut mitään. Koivusaari oli heti pommitusten jälkeen
autioitunut, koska sinne jääneillä ei ollut mitään mahdollisuuksia hakea pinnalta ruokaa, eikä
keilaniemeläisten ja otaniemeläisten intresseissä ollut lähteä itään etsimään ruokaa, koska Tapiola
oli niin lähellä. Mistä sitä tiesi, Koivusaaren tai Lauttasaaren vedenalaiset tunnelit olivat saattaneet
sortua ja joutua veden varaan vuosien saatossa.
En kuitenkaan halunnut tuhlata mielialaani ongelmiin, joita ei välttämättä ollut olemassa.
Matinkylän aseman kaukaisin etuvartio oli joidenkin satojen metrien, ehkä puolen kilometrin,
päässä asemalta. Sinne asti matkanteko oli helppoa, koska vartioasemien soihdut valaisivat
tunnelia sen verran, että näin helposti minne astua. Etuvartion tuolla puolen sen sijaan odotti
pimeys. Olin käynyt kyllä Tapiolassa joskus, mutta siitä alkoi olla vuosia, minä olin vanhempi, ja
matkaa kuitenkin oli kuitenkin muutama kilometri pilkkopimeässä. Pientä tupakansytytintä ei ollut
tarkoitettu soihduksi.
Matka eteni kuitenkin joutuisasti. Metrojatkeen tunnelit olivat olleet avajaispäivänä tyhjät, mikä
toisaalta oli hyvä, koska emme luultavimmin olisi pystyneet järkevästi hyödyntämään
metrovaunuja, elleivät ne olisi sattuneet seisomaan laiturialueella. Se olikin matkani
pohjimmainen syy. Jos pääsisimme helposti käsiksi metrovaunuun, voisimme ehkä rakentaa
alkeellisen resiinan, jolla voisimme hakea kauempaa tarvikkeita, ja ennen kaikkea ruokaa. Samalla
se tarkoitti, että muiden asemien kanssa olisi päästävä sopimukseen raiteiden käytöstä. Eivät ne
suostuisi vierestäkään katselemaan, kun matinkyläläiset ajelevat heidän alueellaan kalliin lastin
kanssa. Olin silti huolissani. Mitä jos jotkut – eritoten Sörnäisten asukkaat – olivat jo rakentaneet
itselleen oman junan? Suostuisivatko he jakamaan sen ja sen avulla kerättävän saaliin muiden
kanssa? Matinkylä ei ollut enää mikään rikas asema, eikä sen sieniviljelmistä riittänyt edes omiin
tarpeisiin. Voisivatko he tarjota muuta kuin työhalukkuutensa ja teknisen osaamisen, jota ehkä oli
muillakin asemilla?
Alkutaipale sujui kuitenkin ongelmitta. Olimme toki aina olleet hyvissä väleissä läntisten asemien
kanssa, enkä siksi ollut epäillytkään, ettenkö heidän kanssaan pääsisi sopimukseen. Otaniemessä
lepopäivää viettäessäni tutustuin yhteen raideliikenteestä nuorempana kiinnostuneena olleeseen
insinöörin, joka lupasi käydä penkomassa mahdollisimman pian Aalto-yliopiston kirjastossa
aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, ja tulevansa sitten perässäni kohti Sörnäistä, jossa sanoin
odottavani häntä, ennen kuin jatkaisin kauemmaksi itään.
Keilaniemestä eteenpäin matka vaikeutui. Matka Koivusaareen oli pitkä, ja se oli hylätty luultavasti
jo kymmenen vuotta sitten, kuten olin arvellutkin. Mikään etuvartio ei valaissut matkaani, ja silti
minua hirvitti, kun viimein saavuin laiturialueen reunamille. Laiturihalliin tihkui rullaportaikosta
luonnonvaloa. Joko aseman hermeettisesti sinetöitävät sisäänkäynnit eivät olleet lauenneet tuhon
päivänä, tai sitten sen asukkaat olivat avanneet ne ja jättäneet ne sepposen selälleen. Asemahallin
katosta roikkui vielä Länsimetron avajaisbanderolleja, ja sen seinillä oli vielä avajaiskesän
mainoksia. Ihmisasumuksesta ei sen sijaan näkynyt jälkeäkään. Hallin lattialla lojui muutamia
vanhoja sanomalehtiä ja avajaispäivän krääsää. Selvästi asema oli jätetty nopeasti, jos siellä nyt
alun alkaenkaan oli hirveästi väkeä ollut. Paloin halusta käydä vilkaisemassa maisemia ylhäällä, en
nimittäin ollut nähnyt merta vuosikymmeneen, vaikka kotiasemaltani ei ollut pitkä matka rantaan
ollutkaan. Arvelin kuitenkin, että oleskelu pelkästään laiturialueella saattaisi olla säteilyn vuoksi
vaarallista, joten päätin hoiperrella suorinta tietä itäiseen tunneliin.
Aloin saapua tuntemattomalle maaperälle. En ollut kuullut lauttasaarelaisista mitään sitten parin
ensimmäisen vuoden. Ensimmäinen yllätys oli, että asemalle tuli sähköt. Sisääntuloportaikon ja
hätäpoistumisteiden valaisimet olivat himmeitä, mutta pimeään tottuneelle se tuntui kirkkaalle.
Toinen yllätys oli, että vaikka asema oli selvästi ainakin ollut asuttu, en nähnyt yhtään elävää
ihmistä. Siellä täällä sen sijaan näkyi ruumiita, melkein kuin maatuneita luurankoja, joilla oli
repeillyttä, kuivunutta likaista ihoa ohuena kalvona. Hajukin oli tuttu. Matinkylässä hautasimme
omat kuolleemme kauas kääntöraiteelle, jossa oli jo aloitettu tunnelin louhimista Suomenojan
suuntaan. En osannut arvioida, kauanko ruumiit olivat täällä maatuneet, mutta jotkut niistä
vaikuttivat varsin hiljattain kuolleilta, sillä niissä oli säilynyt joitain inhimillisiä piirteitä. Työnsin
yhtä ruhoa kengänkärjelläni, ilmaan lennähti muutama paksu kärpänen. Mikään ei kuitenkaan
vihjannut siihen suuntaan, että heidät olisi tapettu, vaan pikemminkin vaikutti siltä kuin he olisivat
nääntyneet nälkään. Ruumiita oli kuitenkin sen verran vähän, etteivät kaikki lauttasaarelaiset
voineet olla siinä.
Pyyhkäisin hikeä otsaltani. Päänahkaani kutitti ja jalkojani särki. En kuitenkaan haluaisi jäädä
tännekään lepäämään, vaan jatkoin matkaani pimeään tunneliin, kohti Ruoholahtea. Siellä täytyi
olla ihmisiä, aseman lähellä oli myös ollut kauppakeskus, vaikka en ollutkaan varma, pääsikö
asemalta turvallista reittiä sinne. Ensimmäisinä vuosina säteily oli varmasti ollut liian vaarallista
ryöstöretkiin. Tunneli Ruoholahteen oli yhtä pimeä kuin muutkin tunnelit, mutta se tuntui myös
kosteammalta ja viileämmältä kuin muut. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Luultavasti
Ruoholahdesta kantautui elämisen ääniä, mutta oli muutakin. Pisaroita. Tunnelin seinämä vuoti.
Tunnustelin seinää ja tosiaan: se oli märkä. Tunneli oli rapistumassa, ja tuskin tohdin ajatella mitä
tapahtuisi, jos se romahtaisi. Siinä tapauksessa matkani olisi turha. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan
auttanut kääntyä takaisinkaan, joten jatkoin kohti Ruoholahtea. Raiteille oli kasattu
rakennusjätteistä esteitä, joiden läpi aseman hämärä valo siivilöityi. Pujottelin esteiden välistä, kun
yhtäkkiä pimeästä humahti jotain leukaani, ja menetin tajuni.
Kun seuraavan kerran avasin silmäni, makasin maassa hämärästi valaistussa tilassa.
Ruskeanlikaisella seinällä oli sutattu Ruoholahden aseman kyltti. Sen oikealla puolella avautui
käytävä, jonka päässä oli laudoitettu seinä, jonka yläpuolella oli rapistunut R-kioskin kyltti. Tajusin,
että olen aseman sisäänkäyntihallissa, rullaportaiden yläpäässä.
”Kuka sinä olet?”, joku mies, jota en nähnyt, kysyi.
”Keitä te olette?”, kysyin ja yskäisin. Toinen mies potkaisi minua kylkeen.
”En aio kysyä toista kertaa. Kuka sinä olet?”, ensimmäinen mies sanoi. Käännyin ääneen suuntaan.
Kuulustelija oli metrossa asuvaksi ihmiseksi varsin roteva. Hän oli kalju, ja hänen silmistään näin,
ettei hän todella aikonut enää toistaa kysymystään.
”Arto. Matinkylästä”, vastasin, ja yskäisin taas. Syljessäni oli verta.
”Arto, Matinkylästä. Entä mitä helvettiä matinkyläläinen täällä tekee?”, roteva mies sanoi.
”Kuka sinä olet?”, kysyin, mutta tajusin virheeni jo ennen kuin toinen mies potkaisi minua taas.
”Minä esitän kysymykset! Mitä sinä täällä teet!”, roteva mies huusi kasvoilleni.
”Etsin ruokaa omalle asemalleni. Ja yhteistyökumppaneita, ajattelimme etsiä metrojunan ja
rakentaa resiinan”, selitin varmana siitä, että minua pahoinpideltiin vain jonkun
väärinymmärryksen vuoksi. Sain pettyä, toinen mies potkaisi minua taas.
”Mitä tämä on! Puhun totta!”
”Vai olet tullut ryöstämään meidät. Sitä ovat kuule yrittäneet muutkin. Lauttasaarelaiset
tunkeutujat viimeksi.”
”Kuvittelin heidän paenneen vuotavan tunnelin vuoksi”, sanoin ja nostin äkkiä kipeytynyttä
kylkeäni. Potku osui silti maaliinsa.
”Olemme kuulleet nuo valheet ennenkin. Kaksi vuotta sitten tuli lähetystö Kaisaniemestä tänne.
He väittivät Hakaniemen tunnelin romahtaneen, ja he käyttivät sinisilmäisyyttämme hyväksi. Ne
roistot ehtivät tappaa puolet meistä pimeän turvin ja raiskata tyttäreni, ennen kuin havahduimme
ja ajoimme heidät ulos”, roteva mies sanoi. Tyttären kohdalla hänen äänensä särkyi hetkeksi.
”Lauttasaarelaiset ajoimme suoraan ulos. Ja niin ajamme sinutkin”, potkija avasi viimein suunsa.
”Kuulkaa nyt, en minä ole tullut ryöstämään enkä tappamaan ketään, minä…”, sanoin. Nyt roteva
mies potkaisi minua toiseen kylkeen. Vaikutti siltä, että näiden kaverien ylipuhuminen oli vaikeaa.
”Hyvä on, hyvä on! Jos sitten vain päästätte minut jatkamaan Kamppiin, niin en häiritse teitä
tämän enempää”, anelin. Samalla kirosin mielessäni, tämä luultavasti vesitti kaikki suunnitelmat
läpi tunneloidun metron läpi kulkevasta junasta, vaikka kaikki muut asemat olisivat myötämielisiä
ehdotuksilleni. Vaihtoehtoa en halunnut ajatellakaan, vaikka tällä hetkellä tuntui kuin muutakaan
keinoa ei olisi ollut.
”Saat sinä mennä Kamppiin”, roteva mies sanoi suureksi yllätyksekseni. Sitten hän jatkoi: ”Jos
pidät kiirettä, saatat ehtiä ennen auringonnousua. Kyllä he päästävät sinut sisään, kun koputat”.
Roteva mies ja hänen hännystelijänsä puhkesivat nauruun, ja alkoivat sitten kammeta ovea auki.
”Odottakaahan nyt, ette te voi näin tehdä”, yritin sopertaa väliin, mutta turhaan. Kun aseman
sisäänkäyntiin oli saatu puolen metrin rako, he tyrkkäsivät minut kadulle ja sulkivat oven
perässäni.
He olivat ottaneet tavarani, minulla ei ollut enää mitään muuta kuin lohduton olo. Lohduton oli
näkymäkin. Jalkakäytävä oli lähes kauttaaltaan ruskeasävyisen rikkaruohon peitossa, ja katu oli
täynnä ruostuneita ja palaneita autoja. Metroasemaa vastapäätä olevan aukion tornitaloista
monet olivat sortuneet, ja jäljellä olevistakin puuttui seiniä. Taivaanranta oli enimmäkseen
harmaansininen, mutta idänsuunnassa siniseen sekoittui häivähdys violettia. Se lihava paskiainen
oli oikeassa, aamu koittaisi pian, enkä uskonut kestäväni auringonsäteitä senkään vertaa kuin
ympäristön säteilyä. Yritin muistella, mitä kautta pääsisin Kamppiin parhaiten, vaikka tiesin että
mahdollinen katujen tuntemukseni oli vanhentunut vuosikymmen sitten. Niinpä suuntasin
Porkkalankadulle. Työeläkeyhtiön sininen kolossi oli palanut, ja Länsiväylän silta romahtanut sekin.
Puikkelehdin hylättyjen autojen välistä kohti itää. Tunsin, miten ilma korvensi keuhkojani. Tiesin
kyllä kuolevani lähikuukausina muutenkin, ehkä tämä oli siunaus. Oloni oli kuitenkin raskas, sillä
koin pettäneeni kotiasemani väen ja Riinan. Sillä hetkellä ajattelin häntä oikealla nimellä, enkä
pomona, eivätkä he edes saisi tietää, ettei mitään apua ole tulossa. Nojasin Porkkalankadun sillan
kaidetta vasten, ja katselin raunioiden välistä merelle. Pettymykseni syveni, kun muistin, että
Otaniemestä tulee ehkä insinööri perässäni, ja hän kohtaa samat roistot Ruoholahdessa. Melkein
toivoin, että Lauttasaaren tunneli romahtaisi ja siten pelastaisi insinöörin.
Aurinko nousi jo, minun oli pakko pitää kiirettä. Valo sattui silmiini, ja tunsin ilman lämpenevän.
Öisin oli ollut talviaikaankin lämmintä, ja saatoin vain kuvitella, millaisen kasvihuoneilmiön
maailmanpalo oli saanut aikaan. Lihakseni olivat vuosien saatossa kuitenkin niin surkastuneet, että
matkanteko oli vaikeaa. Pääsin lopulta sillan päähän. Vasemmalle kääntyvä tie johti Kampin linja-
autoaseman tunneliin, joka suureksi yllätyksekseni näytti olevan kasassa. Se oli ollut tarkoitus
sulkea Länsimetron avautuessa ja saneerata raitiovaunutunneliksi, mutta työtä ei ollut ehditty
aloittaa.
Matkaa oli kuitenkin muutama sata metriä, ja minua huimasi. Yskin taas verta, nyt sitä tuli
enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lisäksi luulin kuulevani omiani, ihan kuin joku olisi
läähättänyt. Rojahdin maahan, ja raahauduin nojaamaan ruosteista autonkotteroa vasten.
Läähätys kuului selvemmin, ja yhtäkkiä huomasin olevani susien ympäröimä. Tai koiria ne kai
olivat, mutta niiden nälkäinen katse ei muistuttanut niitä olentoja, joita ihmiset pitivät
lemmikkeinä vanhassa maailmassa. ”Tämäkin vielä”, ajattelin vihaisena siitä, etten saanut kuolla
rauhassa. ”Antaa olla”, sanoin äänen ja suljin silmäni. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hetken
kuluttua koirat vinkuivat, ja kuulin äänen sanovan: ”Täällä on joku vanha äijä, oli varmaan tulossa
tänne. En tiedä. Saattaa olla. Tuonko mukana. Selvä. Pian siellä”. Sitten ei mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti