[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2017. Mikähän harjoitustehtävän teema on ollut, en tiedä taaskaan.]
Tenttiaikaa oli jäljellä vielä varttitunti. Tuijotin lähes puhdasta arkkia, olin saanut sen kansisivulle ylös vain nimeni ja marginaalit. Alkoi vaikuttaa siltä, ettei mikään spontaani kansainvälinen hätätila tai jumalallinen väliintulo keskeyttäisi tenttiä ja vapauttaisi minua. Otin kysymyspaperin vielä kerran kouraani ja yritin lukea ensimmäisen kysymyksen. Tarkistin varmuuden vuoksi vielä kerran myös kurssin nimen, mutta lukutaidossani ei näyttänyt olevan mitään vikaa.
Laskin paperit pöydälle ja kirjoitin vastauspaperille, etten katunut mitään muuta kuin että istuin näinkin kauan tenttisalissa. Loppuun lisäsin kiitoksen ja anteeksipyynnön. Palautin paperit, ja lähdin ulos nauttimaan joululoman ensimmäisistä minuuteista. Oloni oli sekä vapautunut että ahdistunut. Lumihiutaleet sinkoilivat kasvoilleni kuin heittotähdet, mikä sai mieleni asettamaan ajatukset epäonnistuneesta syyslukukaudesta oikeisiin mittaisuhteisiin. Maailmassa oli vielä todellisiakin ongelmia kuin käheä-äänisen pedagogian mestarin knopit, joiden kytkökset reaalimaailmaan oli syksyn ensimmäisestä luennosta alkaen jäänyt minulle epäselviksi. Kerran olin erehtynyt kysymään selvennystä johonkin asiaan, mutta saamani selvitys ei sen paremmin herättänyt lisäkysymyksiä kuin suonut vastauksia. Päätin olla märehtimättä asiaa enempää, kun en voinut asioihin enää vaikuttaa. Päivä saattoi olla vuoden pimein, mutta teknisesti ottaen talvipäivänseisaus oli jo takana. Myräkkä ulkona yltyi, kevättä kohti olin matkalla.
Kohtaus yökerhossa
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2017. En muista yhtään, mikä oli tehtävänanto, mutta jotenkin olin otsikoinut jutun nimellä "Todellisuuden emotionaalinen konstruointi". Olen ollut tosi fiksu keväällä 2017, koska nyt en tajua ollenkaan.]
Hotellin yökerho oli tummanruskea valtava Sali, jonka toisella puolella oli baari, ja toisella tanssilattia. Välissä oli pöytiä ja reunoilla aitioita. Tiskin yläpuolella oli mauton, punainen neonvalokyltti, jossa luki yökerhon nimi. Viittilöin baarimikkoa täyttämään lasini vielä kerran. Pyylevä, viiksekäs mies nyökkäsi, ja kaatoi lasini puolilleen Jack Danielsia. Otin lasin käteeni, ja käännyin katsomaan salin toiselle puolelle. Aitioissa istui ihmisiä toisiaan lääppimässä. Toiset tanssivat niin kutsutun musiikin mukana strobovalojen välkkeessä. En ollut varma, oliko tanssilattian keskellä kiemurteleva nuori mies epilepsiakohtauksen kourissa. Mitä helvettiä minä täällä teen, kysyin itseltäni. ”Ehkä olet etsimässä jotain”, baarimikko sanoi. Tajusin vasta silloin puhuneeni ääneen. Vilkaisin baarimikkoa, ja join sitten lasini tyhjäksi yhdellä kulauksella. Laskin lasin tiskille, heilautin oikeaa etusormeani lasia kohti mutta en jaksanut nostaa päätäni tarjoilijaa päin.
Katselin peilikuvaani baaritiskin säröllä olevasta lasisesta pinnasta. Muisto palasi mieleeni nopeina välähdyksinä viskin loristessa lasiini. Hengitykseni tiheni, mieleni teki oksentaa. Sitten vedin henkeäni, ja join muiston kurkustani alas yhdellä kulauksella, ja siedin taas hetken verran paremmin omaa seuraani ja vastenmielistä jumputusta. Ei. Olin menettämässä jotain.
Tilaa:
Kommentit (Atom)