[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2017. Muistelen, että tehtävänanto liittyi aisteihin, joita tässä olen yrittänyt käyttää kaikkia.]
Keskikesän aurinko valui sälekaihtimien läpi huoneeseen ja teki näkyväksi ilmassa leijailevan pölyn. Lakana allani oli rutussa, sijauspatjani kosteusvauriot kasvoivat hikisen kylkeni alla. Raotin edelleen silmiäni, lattialla oli vaatteita sekavina myttyinä. Ajattelu teki kipeää, mutta ymmärsin pian, etteivät kaikki rievut olleet omiani. Tuntoaistini alkoi käynnistyä. Tunsin pehmeän ihon karheaa jalkaani vasten, tutun hengityksen niskassani. Edellinen ilta oli jossain valkoisen kohinan takana, enkä saanut siitä kiinni kuin välähdyksiä. Tiesin silti. En edes pitänyt hänestä sillä tavalla, ja silti päädyin aina samaan voikukkaan kuin patalaiska mehiläinen.
- Huomenta Eevi.
Eevi ynisi jotain, mutta ei siitä ottanut selvää. Nousin sängyn laidalle istumaan ja keräämään voimia. Hoipertelin keittiöön, tyhjät tölkit kolisivat tiskialtaaseen kun taiteilin kahvinkeittimen kanssa. Palasin makuuhuoneeseen, suoristin lakanan ja kävin takaisin Eevin viereen. Katselin hänen kasvojaan, levinnyttä meikkiä, ja tunnustelin hänen rintakehänsä liikettä omaani vasten. Sisään. Ulos. Sisään. Olikohan viime yönä tapahtunut jotain? Muistikuvat illasta päättyivät luullakseni edellisen vuorokauden puolelle, eikä Eevi ollut niissä mukana.
Kahvinkeittimen pulputus kaikui keittiössä. Eevi avasi silmänsä.
- Moi.
- Siellä olisi kahvia.
- Niin.
Hivuttauduin lähemmäs Eeviä, ja jäimme siihen makaamaan. Yksinäinen raitiovaunu kirskui jossain kadulla, kahvin tuoksu sekoittui pölyiseen valoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti