Corvus Trigeminus

Terävä kieli nivelessä
lausuu kasan haaskaa
puhkeavan silmän räpäys on
maailma siipien suojassa
nokka kairaa kalloa, kynnet
irtoaa sulasta
ytimestä säteilee spontaani
fissio, vastavoima

Oman fysiikkani laki on armoton

Runo 6.11.2018


Lounaistuuli käy
  päiväntasaajalta
napa-alueille
 lehmusten lehvästö
   huokaa tuoksunsa, huokaa
kömpelöiden hyönteisten parvi
 nousee piilostaan, surahtaa vihreään valoon
meden kutsusta, makean kasteen, kasteen joka sen sormilta nuollaan
silmät kiinni, vedetään henkeen, kaikki, nyt, noustaan latvaan, noustaan, ja sitten kuollaan

hyvin
 pieneksi
hetkeksi.

Tajunta virtaa 31.10.2017

[Tehty runokurssin tunnilla tajunnanvirtaharjoituksen jalosteena. Jätin lukematta ryhmälle, varsinkin kun se sisältää niin paljon epäoriginaalia materiaalia - kuluneita sanontoja, ja jokunen ote oikeiden runoilijoiden runoista, luultavasti ainakin Antti Koivumäkeä jota olin lueskellut vähän aiemmin, eikä omasta mielestäni juurikaan runollista arvoa - mutta tallennettakoon silti tähän näillä saatesanoilla]

Aamutaivaalla parkkihallin värikirjo
valkyriat ratsastavat sen halki
   halkeamasta tihkuu kirkasta mätää
 
Sudet ulvoivat,
karavaani oli kolaroinut korpitiellä ja korpit
   nokkivat karavaanarien kalloista silmiä

Tunnustamme väriä muttemme syntejä
sen värisiä kuin mustelmat
  nuoren vaimon kasvoilla muistomerkit


Pastissiyritelmä


Maisemakortissa Venus nousee
laventelitaivaan alla rypsipelto, vuosisatainen
nuorisoseura ja saarnamiehen patsas
koivukuja kohoaa kirkasta kattokruunua kohti
ja siellä jossain
painomusteen alla
umpeen muuratut ikkunat
siellä täällä rehottavat
hirsipuutarhat
hävittyjen sotien muistomerkit
ja koivukujan päässä kirkkomaa
eikä ristin sielua.
     

Runo 10.10.2018


Kantavat rakenteet kumartuvat
ylitseni sylikseni, metsä
huutaa        vastaan
mutten näe mitään
sumentuu ääri
ääniaallonmurtaja
kaikuu        huokaan
syksyyn syykseni syyskyyt
tulevan talven lumi katollani

Runokseni I


Haen kirveeni ja veistän runoilijan
käsistä sanoja, haketta ja tikut
itkettävät ihoa, sulkakynästä
valuu arkille yksi sieväkin
säe, seinille roiskeita
nousee refluksina
minun runo

Runo 18.9.2018

Naakkaparvi höyryävän pellon yllä
maitokahvi läikähtää päällystevauriota
400 kilometrin jälkeen, käänny oikealle
- en ehkä ehdi ennen pimeää

Juna halkaisee pohjoisen avaruuden
dieselin tuoksu tulvii viljameren poikki
pikkupoikien kiskoilla kaulittujen kymmenpennisten
naakat laskeutuvat vaienneille puhelinlangoille

Kasvojeni jänteet taipuvat, pojista jäljellä
ruskettunut polkupyörä kuivuneessa luomassa

Mopofiktio 2018

[Kriittisen korkeakoulun ennakkotehtävä keväältä 2018 kertoo luokkakokouksesta, jota ei koskaan ollut - tietääkseni! En tiennyt, miten rehellinen jutussa piti olla, mutta mistäs ne mitään voivat tai edes joutavat tarkistaa. Jutun kirjoittamisen aikoihin huhtikuussa 2018 olin lukenut Antti Tuuria ja Ossi Nymania, luullakseni vaikutteet näkyvät.]

Ihoni tuntui yhä hieman kostealta, kun puin ylleni huolimattomasti viikkaamani kauluspaidan. Napitin sen aivan ylös asti. Housut olivat jääneet isoiksi, ajattelin niiden näyttävän sellaisilta, jotka Pelle Hermanni laittaisi hautajaisiin. Nostin paidan kaulukset ylös ja yritin muistella, miten solmio solmitaan. Ei siitä ollut kuin pari vuotta, kun olisin vielä osannut sen unissanikin, mutta en ollut enää vähään aikaan jaksanut pukeutua aivan erityisesti töihin. Solmimisen taito tuntui hävinneen lihasmuististani. Muutaman yrityksen jälkeen tyydyin etsimään netistä ohjeita, ja sain lopulta tehtyä kömpelön solmun. Ajattelin, että se saa luvan kelvata ja sujautin solmioneulan paikoilleen.

Hyvä yritys

[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille lopputyönä keväällä 2018, ja vähän paranneltu Kriittisen korkeakoulun ennakkotehtävää varten. En ole vieläkään koskaan käynyt naurujoogassa. Juttua kirjoittaessa, ja vielä nytkin, minua ahdistaa jutussa jokin. Olen siitä muuten ihan ylpeä - ehkä lopetusta lukuunottamatta - mutta pelkään että jotenkin tahtomattani ja huomaamattani pilkkaan siinä ihmisiä. Tarkoitan erityisesti Inaria. Henkilöstöpäällikköä saakin lyödä vähän halvalla, kuten myös markkina-analyytikkoa, joka muistuttaa vähän minua itseäni]

I


Inari Raatteentie katseli peilikuvaansa silmästä silmään ja hengitti syvään. Järjellään hän tiesi olevansa ammattilainen, hän oli pitänyt kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja aiemminkin, mutta aina sellaiselle yleisölle, joka oli tullut oma-aloitteisesti hänen tunneilleen. Tämä oli hänelle vierasta maaperää, eikä hän varmaan olisi alkanut myydä palveluitaan yrityksille, ellei hänen vuokraemäntä olisi tullut vanhuuttaan ahneeksi. Kaiken lisäksi asiakas ei ollut tällä kertaa jokin edistyksellinen mainostoimisto, jonka väestä hän olisi tuntenut puolet. Pari viikkoa sitten hän ei olisi suostunut uskomaan, että istuisi pukuhuoneessa sellaisen pankin konttorikompleksissa, jota hän oli vierastanut aina ja boikotoinut siitä asti, kun muuan toimittaja oli paljastanut pankin ulkomaisen haaran kytköksistä aseteollisuuteen.

Tässä hän kuitenkin oli. Inarin oli myönnettävä, että hänelle soittanut henkilöstöpäällikkö oli puhelimessa vaikuttanut mukavalta ihmiseltä. Lisäksi hänelle ei ollut koskaan tarjottu sellaista korvausta tunnista, että se kattaisi hänen osuutensa vuokrasta useammaksi kuukaudeksi. Sitä paitsi, Inari järkeili, mitä enemmän pankki käyttäisi varojaan johonkin hyvään, sitä vähemmän sitä riittäisi pahaan. Ehkä hän onnistuisi herättelemään edes muutaman niistä ihmisistä, joiden eteen hän kotvasen kuluttua astuisi. Inari kävi läpi vielä kerran muistiinpanonsa, kääntyi peiliä kohti ja pyyhkäisi epäilykset hymyn alle. Hyvin tämä menisi. Kolmas ovi vasemmalla, siellä oli ryhmäliikuntatila, ja sinne hän nyt asteli.

Kansakunnan ääniä

[Lyhyt kirjoitus tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2018, mutta loppujen lopuksi tein aivan toisenlaisen tekstin ja jätin tämän Scriveneriin pölyttymään. Muistaakseni häpesin, että lapsellista kakkahuumoria on maailma jo täynnä.]

Annoin housujeni valahtaa nilkkoihin, ja istahdin sitten posliiniselle valtaistuimelle synnyttämään aiemmin päivällä nauttimaani porsaanleikettä. Aavistin, että operaatiosta tulee raskas, enkä ollut ymmärtänyt varautua siihen ostamalla sanomalehteä myymälän puolelta. Taskussani ei ollut kuin avainnippu ja lompakko.

Siinä pinnistellessäni katselin ympärilleni. Ahtaan kopin oveen oli piirretty keltaisella tussilla iso kirkkovene. Sen sisällä oli pidetty vieraskirjaa. Selasin nimiä ja päivämääriä, yksi puhelinnumerokin siellä oli saatetekstillä »Hanna haluu panna». Ovessa oli pieni ruhje kohdassa, jossa kerrottiin Mikan olevan homo.

Oloni kävi tukalaksi. Muistin nyt vasta tarkistaa, että olihan vessapaperitelineen sisällä muutakin kuin tyhjä rulla. Oli siellä. Sitten aloin lukea telinettä, sinnekin olivat toijalalaiset ajattelijat ja muut ohikulkijat merkinneet aatoksensa aikakirjoihin. »Mädättäjäsuvakit pitäis ampua», oli joku avannut pelin. »Natsit vittuun Suomesta». »Mutavyöry pysäytettävä». Toivoin, ettei viimeksi mainittu ainakaan toteutuisi, sattui niin että mietin hätäsektion mahdollisuutta.
Jatkoin lukemista. Joku toivoi Alexander Stubbin porvarihallituksen kaatumista, ja joku muu oli vetänyt ruksin Stubbin nimen yli ja kirjoittanut alle »Sipilän».

Molskahti. Se oli merkki urakan päättymisestä. Nousin ylös, pyyhin mahdolliset jäännöserät pois, vedin vessan ja pesin käteni. Käsipyyhkeitä ei ollut, ravistelin käsiäni lavuaarin yllä ja kuivasin loput housuihini. Avainnippu kilisi taskussa, kaivoin sen esiin ja raaputin telineeseen kehotuksen mennä töihin.

Satu

[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018 kotitehtävänä. Teemana oli satu].

Kaukana idässä, maailman reunalla, törrötti maasta sinertävänharmaa vuori kuin reikäinen kulmahammas. Sen laki oli valkoinen, ja sen pohjoisella rinteellä oli luola. Siellä majaansa piti lohikäärme nimeltään Hefrung. Sen laki oli yksinkertaisempi, hän halusi vain olla rauhassa.

Eräänä päivänä aurinko peitteli vuoren alla levittyvän laakson kultaiseen kimallukseen, mutta Hefrung istuskeli kielekkeellä otsa kurtussa ja kuunteli. Jokin oli herättänyt hänet yöllä. Unenpöpperössä Hefrung ei ollut jaksanut asiaa kauaa miettiä, mutta heti aamutoimiensa jälkeen hänet oli vallannut epäilys. Nyt hän oli varma. Ihmiset olivat jälleen tunkeutuneet Hefrungin reviirille. Edellisestä kerrasta oli tuskin neljääkymmentä vuotta! Eivätkö ne opeta pojilleen ja tyttärilleen mitään? Nyt Hefrung joutuisi taas polttamaan jonkun kyläpahasen varoituksena niille houkille, ja sitä hän ei haluaisi tehdä. Huono omatunto kiusaisi häntä taas kuukausikaupalla, varmaankin hän saisi taas ihottumaa siipiinsä, eikä silloin olisi lainkaan hauska käydä sunnuntailennoilla aution laakson yllä.

Vaan ei auttanut. Hefrung teroitti kyntensä, kiillotti siipensä ja suoritti äänenavauksen. Se ajaisi ainakin itsesuojeluvaistoisimmat tiehensä. Sitten hän levitti siipensä ja ponnahti lentoon. Lumi pöllysi vuorenhuipulla, laaksossa puiden latvat kumarsivat syvään, kun Hefrung iski ilmaa ja lähti jyrkkään nousukiitoon.

Parody Noir

[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018. Tehtävänantona oli muistaakseni valita joku erityinen genre, ja yrittää saada kiinni valitun genren konventioista ja tyylistä. Tai sitten parodioida sitä. "Voittajan aamiainen" on apinoitu Max Payne 3 -videopelistä, ja erityisesti omista vitseistäni nauratti etsivän nimi: Mikael Riihi eli Mikki Riihi eli... Puolen sivun rajoite valitettavasti jättää tarinan tyngäksi. Ehkä hyvä niin]

Yksityisetsivä Mikael Riihi jauhoi särkylääkkeen puoliksi tyhjään viskilasiinsa, ja kulautti voittajan aamiaisen kerralla alas kurkustaan. Viikkoja jatkunut sade rummutti ikkunalaudalla, sälekaihtimien välistä tihkuva valo paljasti Riihen toimistossa leijailevan sinisen savun. Riihi raotti kaihtimia ja katseli ulos. Joku olisi voinut nähdä ohikulkijoita, Riihi näki varkaita ja vaimonhakkaajia, puukottajia ja parittajia. Saalistajia ja saalistettavia. Toimiston oveen koputettiin. Riihi pyyhki hikeä otsaltaan, piilotti viskilasin arkistokaappiin ja huusi oven olevan auki.

Ovi kävi, ja toimiston udun takaa Riihen eteen asteli mustaan leninkiin sonnustautunut vaalea nainen. Etsivä Riihi oli odottanut paljon vanhempaa pokaa, leskirouvan ääni oli edellisenä päivänä kuulostanut puhelimessa niin käheältä, että väkijuomia ja tupakkaa olisi samaan päästäkseen kulutettava paljon kauemmin kuin tällä leidillä oli ikää.
  - Tekö olette se salapoliisi?
  - Yksityisetsivä. Mikael Riihi, palveluksessanne. Otan osaa.
  - Helena Totenberg, ja kiitos, nainen sanoi, ja kaivoi laukustaan savukkeen. Riihi tarjosi apuaan sen sytyttämisessä. Itselleen hän sytytti tupakan.

Rouva Totenberg selvitti toimeksiannon vielä kerran Riihelle, vaikka mielessään Riihi oli jo hyväksynyt sen. Herman Totenberg, vasta hiljattain 85 vuotta täyttänyt vuorineuvos, oli muutama päivä sitten löytynyt kylpyhuoneesta, hirttoköysi kädestään. Viranomaisraportin mukaan mies oli yrittänyt itsemurhaa, mutta liukastunut yrittäessään kiinnittää köyttä kylpyammeen yllä olevaan verhotankoon. Helena Totenberg ei ollut asiasta niin varma, ja siksi hän oli kääntynyt Riihen puoleen.

Tyyliharjoitus

[Lyhyt teksti tehty kotiläksynä Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018. Tehtävänantona oli valita teema, ja kirjoittaa sitä ilmentävä teksti.]

Niistä ihmismielen käsityskyvyn tuolla puolen vaanivista asioista minulla ei ollut juurikaan käsitystä, ennen kuin aloin selvittää isosetäni Jack Ferrisin jäämistöä. Isosetä oli kuollut hämärissä olosuhteissa talvella 2018, Boulderin kaupunginosassa viidennen avenuen varjoisilla sivukujilla, joista kunnialliset ihmiset ymmärsivät pysyä kaukana. Viranomaisille oli soittanut ohikulkija, joka oli löytänyt Jackin sikiöasennossa kuiskimassa sekavia kalansilmäisistä muodonmuuttajista. Aamuun mennessä isosetä oli jo kuollut. Kuolinsyyksi oli merkitty hypotermia, mutta kasvoille jäänyt vääristynyt ilme ja valkoiseksi muuttunut tukka vihjasi jostain muusta.

Isosedän päiväkirja ei paljastanut juuri mitään ennen tammikuun 17. päivää vuonna 2018. Hän oli kirjoittanut lähteneensä töihin virastoon jo varhain, ja päättänyt taittaa matkan kävellen huolimatta jäytävästä pakkasesta ja mielipuolisesti puhaltavasta tuulesta. Ehdittyään melkein perille, hän oli nähnyt ohiajavassa raitiovaunussa esimiehensä Sheryl Martinsin. Ferris oli kiirehtinyt Martinsin perässä työpaikalle, mutta hämmästynyt suuresti, kun rouva Martins oli ollut jo istumassa koneellaan ja kertonut olleensa jo puoli tuntia töissä.

Kahta päivää myöhemmin isosetäni oli dokumentoinut päiväkirjaansa tapahtumista, joissa hän kuvasi nähneensä vilaukselta demonisen linnunmuotoisen hahmon, jolla oli ollut kalansilmät ja joka oli sirittänyt kuin heinäsirkka. Isosetä oli ehtinyt parkaista järkytyksestä, kun olento oli muuttunut Sheryl Martinsiksi hänen silmiensä edessä.

Sen jälkeen päiväkirjamerkinnöistä oli tullut sekavia raapustuksia, ja viimeinen merkintä oli tammikuun 23. päivältä, ja siinä hän kertoi nähneensä Sherylin viidennen avenuen puiston laidalla seisomassa keskellä yötä vahtimassa Ferrisin asuntoa. Sen yön jälkeen Ferris ei enää palannut työpaikalleen.

Tämän tietämyksen valossa en usko voivani jatkaa tässä maailmassa. Kuulen tätä nykyä kaikkialla heinäsirkkojen siritystä, ja eräänä iltana olin varma nähneeni ohikulkeneella tummalla miehellä kalansilmät lierihatun alla.