Mopofiktio 2018

[Kriittisen korkeakoulun ennakkotehtävä keväältä 2018 kertoo luokkakokouksesta, jota ei koskaan ollut - tietääkseni! En tiennyt, miten rehellinen jutussa piti olla, mutta mistäs ne mitään voivat tai edes joutavat tarkistaa. Jutun kirjoittamisen aikoihin huhtikuussa 2018 olin lukenut Antti Tuuria ja Ossi Nymania, luullakseni vaikutteet näkyvät.]

Ihoni tuntui yhä hieman kostealta, kun puin ylleni huolimattomasti viikkaamani kauluspaidan. Napitin sen aivan ylös asti. Housut olivat jääneet isoiksi, ajattelin niiden näyttävän sellaisilta, jotka Pelle Hermanni laittaisi hautajaisiin. Nostin paidan kaulukset ylös ja yritin muistella, miten solmio solmitaan. Ei siitä ollut kuin pari vuotta, kun olisin vielä osannut sen unissanikin, mutta en ollut enää vähään aikaan jaksanut pukeutua aivan erityisesti töihin. Solmimisen taito tuntui hävinneen lihasmuististani. Muutaman yrityksen jälkeen tyydyin etsimään netistä ohjeita, ja sain lopulta tehtyä kömpelön solmun. Ajattelin, että se saa luvan kelvata ja sujautin solmioneulan paikoilleen.



Istahdin hotellihuoneeni nojatuolille ja katselin ulos. Alhaalla levittäytyi parkkipaikka, näin autoni yksin omalla rivillään. Tien toisella puolella näkyi kauppa, postitoimisto ja parkkipaikan laidalta aikoinaan osuuskaupan kylkeen muuttanut Alko. Kurkotin katsomaan ikkunasta vasemmalle, ja näin vielä pari muuta ruokakauppaa, kirkon ja kirjastorakennuksen kulman. Paljon muuta Laihian kirkonkylä ei ollut koskaan tarjonnut. Laskin, että olin ollut alle kolmevuotias, kun vanhempani olivat päättäneet muuttaa rivitalounelman perässä tänne Vaasasta, joka sentään oli kaupunki.

Hapuilin pöydältä rannekelloani, ja pujotin sen ranteeseen. Tilaisuuden alkuun olisi vielä pitkälle toista tuntia, voisin hyvin käydä katselemassa vanhoja paikkoja. Minun oli myönnettävä, että se tuntui kiinnostavan minua enemmän kuin luokkakokous ihmisten kanssa, joiden kanssa tiet olivat eronneet 20 vuotta sitten ilman sen kummempaa kaihoa puolin ja toisin.

Kävelin parkkipaikan poikki puvuntakki olallani, käynnistin auton ja jäin odottelemaan, että se viilenisi vähän. Juhannukseen oli vielä viikko, mutta kesä oli lyönyt kaikki korttinsa pöytään heti kerralla. Minun oli jo nyt hiki, vaikka hiukseni tuskin olivat vielä kuivuneet suihkun jäljiltä. Kylän raitilla kulki autoja harvakseltaan. Muutama mopo päristeli ohi, ajattelin että olkaa pojat onnellisia vielä, kun kesät kestävät loputtomiin. Sitten pikkujengi pysähtyi kaupan pihaan ja näin, että ne olivatkin tyttöjä. Hymyilin ajatusvirheelleni, vaikka jo omina aikoinani muutamilla tytöillä oli ollut mopot. Mopotytöt toivat mieleeni Eevan, jota olin kerran kyydinnyt tuntien jälkeen koulun pihassa saatuani oman mopon. Olin niihin aikoihin ihastunut häneen, enkä saattanut käsittää, miksi hän oli halunnut minun ajeluttavan häntä. Enää en muistanut tapauksesta muuta kuin sen, miten hänen oli pitänyt minusta kiinni ja nojannut selkääni vasten. Epäilin silloin, että tarkoitus oli nöyryyttää minua jotenkin, hän joka tapauksessa vietti välituntinsa aivan toistenlaisten poikien kanssa, ei suinkaan videopeleistä yhä kolmekymppisenäkin kavereidensa kanssa keskustelevien hikipinkojen kanssa. Ajattelin, että jos näkisin Eevan tänään, pitäisi muistaa olla hiljaa tästä muistosta, ettei hän luule että vielä ihmisikää myöhemmin piehtaroisin jossain mopoajelussa, jonka hän olisi todenäköisesti unohtanut viimeistään noustuaan kyydistäni.

Kun auto oli viilentynyt, lähdin ajamaan kirkonkylän halki. Paikka tuskin oli muuttunut sitten viime näkemän. Vanha pankkirakennus oli purettu, ja suojateiden kohdalle oli kasvanut töyssyjä. Muuta en havainnut. Jatkoin kolmostien risteyksestä eteenpäin Lappalaisen asuinalueelle. Vaikka olin syntynyt ja asunut vähän aikaa Vaasassa, katsoin lapsuuteni alkavan täältä. Pelloille oli ilmestynyt omakotitaloja ja se luoma, jota pitkin olimme kerran lähtemässä kaverin kanssa styroksilautalla maailmalle, näytti nyt sangen vaatimattomalta purolta.

Pysäytin auton tien pientareelle ja astuin ulos. Jossain haukkui koira, joku tamppasi mattoa. Juna kolisteli pitäjän ohi parin kilometrin päässä. Muistelin, että kuivahtaneeseen uomaan oli vuosien saatossa hukkunut paitsi muutamat lapaset, myös kasetti, johon olin mankalla nauhoittanut televisiosta Ihmemies MacGyverin tunnusmusiikin, ja selostanut sen perään tarinoita, joissa seikkaili Eki-niminen apina ja Äiti-apina, josta myöhemmin tuli paha äitipuoli Äitskä. Murrosiän kynnyksellä kasetti oli alkanut hävettää minua, ja olin nakannut sen jonain vuonna lumensulamisen aikaan pois tuohon samaan ojaan, etteivät kaveritkaan enää muistaisi sellaisesta kasetista koskaan kuulleensa. Mieleeni juolahti, ettei muovinen kasetti maadu ja kukaties sen voisi vielä löytää, jos lähtisi kaivelemaan pohjalaista pohjamutaa. Päätin kuitenkin jättää sen työn arkeologeille ja jatkaa omaa matkaani.

Ajoin sivuteitä pitkin rautatieasemalle ja ohitin sen, kuten junat olivat jo muutaman vuoden tehneet. Asema ei ollut kaukana siitä, missä asuimme viimeiset vuodet, ja mistä lopulta lähdin maailmalle. Vanha kotitalomme seisoi vielä mäen päällä, mutta sikäli kuin nykyisillä omistajilla oli lapsia, heille maksettiin ruohonleikkuusta todennäköisesti jopa vähemmän palkkaa kuin minulle. Käännyin pihaan, mutten kehdannut jäädä siihen katselemaan, vaan peruutin auton takaisin tielle.

---

Vanhassa koulussa oli selvästi tehty kasvojenkohotus vuosituhannen vaihteen jälkeen, mutta jokin sen seinissä ja rappusten kaiteissa paljasti sen yhä samaksi paikaksi. Sama koski ihmisiä, jotka nyt olivat istuutuneet luokkaan rinkiin aseteltujen pulpettien ääreen. Katselin heitä. Äkkiseltään he vaikuttivat ventovierailta, mutta jokin kasvojen uurre, jokin silmien kulma tai suun asento riisui vuosien kerrostumat melkein kaikkien yltä viimeistään, kun he alkoivat puhua. Luokan puheenjohtaja Liisa-Maria keksi, että tekisimme esittelykierroksen. Jokainen voisi vuorollaan kertoa, mitä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana oli elämässä tapahtunut. Vatsaani kivisti; jotenkin olin pelännyt tätä hetkeä, kun muut kehuskelisivat lapsien määrällä ja urillaan. Olin ollut oikeassa, kaikilla tuntui olevan perhe, ja kaikkien lapset olivat luokkiensa ja urheilujoukkueidensa parhaita. Sitten tuli minun vuoroni. En sanonut ensin mitään, yritin miettiä jotain komealta kuulostavaa sanottavaa. Muut tuijottivat minua, ja kerroin sitten lähteneeni opiskelemaan matematiikkaa Ouluun, ja että nykyisin asuin Helsingissä ja tein matemaatikon töitä eräässä vakuutusyhtiössä. Joku kysyi minulta — se taisi olla Eeva, ellen erehtynyt — oliko minulla lapsia. Harkitsin hetken valehtelemista, mutta kerroin lopulta ettei ollut. Vähän liian pitkän tauon jälkeen lisäsin: »vielä», mutta joku oli jo alkanut kertoa omaa tarinaansa. Onneksi Eevaksi luulemani ei ollut ymmärtänyt kysyä vaimosta, olin huono sepittämään satuja hiljattaisista avioeroista, saati mistään mielikuvituspuolisoista.

Juhlasalista oli tehty limudiskon näköinen. Join lämmennyttä olutta itsekseni ja mietin, koska kehtaisin lähteä livohkaan. Se vaihe elämästäni, jossa nousuhumala teki minusta pirteän ja ulospäinsuuntautuneen, oli jäänyt lyhyeksi. Olin vähän toivonut, että vieras ympäristö ja uudet ihmiset olisivat kääntäneet päänuppini vapautuneeseen asentoon, mutta jotenkin pippalot menivät samalla tavalla kuin ne viime vuosina tavanneet mennä. En jotenkaan osannut heittäytyä hetkeen ellen ollut niin humalassa, että konttasin ja oksentelin lattioille, ja sitä vaihdetta en näissä juhlissa kehtaisi panna silmään. Näpyttelin Helenalle viestin, jossa kerroin miten tylsää täällä oli.

Seurasin yksin, kun muut juttelivat keskenään pienissä porukoissa. Jotkut jopa tanssivat nuoruusvuosiemme hittimusiikin pauhatessa taustalla. En muistanut, että luokallani olisi mitään pariskuntia koskaan ollut, tytöt olivat aina poikkeuksetta olleet kiinnostuneita vanhemmista pojista, jotka usein olivat vieläpä ulkopaikkakuntalaisia. Poikien seuraelämä oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pyörinyt enemmän tyttöjen perään haikailun kuin itse tyttöjen ympärillä. Olin toisaalta jo silloin pitänyt mahdollisena, että minulta jäi havaitsematta jokin rinnakkaistodellisuus. Oloni kävi huonoksi, tarvitsin raitista ilmaa. Tyhjensin kaljapullon ja lähdin ulos. Ilta oli viilentynyt miellyttäväksi, aurinko oli vasta aloittanut laskeutumisvalmistelut.

»Miten menee», ääni sanoi lähellä. Yllätyin niin että sydän hypähti. Käännyin äänen suuntaan, se oli Eeva.
»Hyi saatana kun pelästyin. Ei tässä mitään, ihan kivat juhlat», sanoin. Eeva heitti tupakantumpin maahan ja polki sen sammuksiin.
»Sä et näytä siltä että sulla olisi kivaa», Eeva sanoi. Yritin keksiä jotain nokkelaa vastausta.
»Niin», sanoin. Eeva ei vastannut mitään, ja lisäsin sitten lopulta: »Ehkä mulla on vähän tylsää». Eeva tuli viereeni, hänen askeleensa oli vähän epävakaa.
»Muistatko kun ajeltiin tuolla parkkiksella sun mopolla?», Eeva sanoi.
»Mua yllättää, että sä muistat sen. Tai siis joo», vastasin.
»Kaikkea hassua sitä on jäänyt mieleen. Mä muistan senkin, että silloin kun ajeltiin niin sulla oli se Metallican paita ja lippalakki, jonka lipan olit jättänyt suoraksi», Eeva sanoi.
»Mä en muista muuta kuin että tuntui hyvältä kun sä pidit musta kiinni siinä tarakalla», sanoin ja häpeän puna levisi saman tien kasvoilleni.
»Tuu, mennään sisälle tanssimaan», Eeva sanoi.
»Sori, mä en osaa tanssia», sanoin.

Laskuhumala poltteli kasvojani, kun makasin hotellihuoneessani. Onnittelin itseäni hienosta suoriutumisesta. »Sori. En osaa tanssia. Voi vittu», toistelin ääneen ja löin kasvojani paksun tyynyn läpi. Väitelause oli teknisesti ottaen totta, mutta ei sitä kukaan olisi siinä humalhämärässä tajunnut. Jälkiviisaus on viisauden lajeista mahdollisesti viheliäisin, mutta nyt olin lähes varma, ettei Eeva olisi piitannut, osasinko tanssia. Sama oli tapahtunut puolitoista vuotta aiemmin Helenan kanssa, samoihin aikoihin kun olin rakastunut häneen. Hän oli pikkujouluissa katsonut minuun tanssilattian poikki ja hymyillyt, ja näin hänet ihanana valkyriana joka hän oli. Sitten olin lähtenyt pää kumarassa hakemaan lisää juotavaa pohtiakseni, olinko saanut juuri äsken kehotuksen pyytää häntä tanssimaan ja että jos olin saanut, voisinko näillä taidoilla vastata siihen. En ollut päässyt analyysissäni omin voimin loppuun asti, vaan vasta kun varttitunnin myöhemmin olin nähnyt hänen tanssimassa jonkun toisen kanssa, tiesin että olin todennäköisesti toiveajatellut koko asian. Jostain syystä, puolitoista vuotta myöhemminkään, ilta ei ollut jättänyt minua rauhaan. Kuvittelin saavani Helenalta jatkuvasti ristiriitaisia signaaleja, joskin laskujeni mukaan koleita signaaleja oli kertynyt hieman enemmän, varsinkin mitä enemmän juhlista kului aikaa.

Vuoden jälkeen olin ollut valmis etsimään jonkun toisen johon rakastua ilman vastakaikua, mutta oliko se sitten kohtaloa vai luonnevikaa, kun onnistuin aina väistämään elämän tarjoamat tilaisuudet. Jos en jonkun pahan silmän myötävaikutuksessa olisi aina laukonut huppelissa oleville viehättäville naisille sellaisia sammakoita kuten »en osaa tanssia», niin sitten minun täytyi aina lähteä kavereiden kotibileistä nukkumaan vähän ennen kun juhlaväki olisi tulossa siihen mielentilaan että aloittavat jotkut eläimelliset orgiat, joita nolostellen muistellaan myöhemmin.

Rakastin hotelliaamiaisia, mutta nyt en saanut muuta kuin paloiteltua nakit munakokkelikasan rinteille. Minua väsytti, kovin montaa silmällistä en unta ollut yöllä saanut. Katselin kolmostien liikennettä, tähän aikaan siellä ei paljon muita liikkunut kuin vanhuksia matkalla kauppaan ostamaan piimää ja lauantaimakkaraa. Ravintolasali oli tyhjä ja mietin, mahtoiko muita kevään 2001 ylioppilaita yöpyä samassa hotellissa, jotkut heistä olivat kuitenkin tulleet pidemmän taipaleen takaa. Häpeä voitti krapulan, ahdoin nakit suuhuni, huuhdoin ne munakokkelilla ja kahvilla alas. Jätin astiat pöytään, rokonarpinen tarjoilija tuli keräämään ne melkein heti kun olin noussut pöydästä.

Jäin huoneeseen makaamaan siksi aikaa, että oloni tasoittuisi ja uskaltaisin lähteä ajamaan. Laskin, että minulta menee viisi tuntia Helsinkiin. Neljä, jos en pysähtyisi syömään, ja siihen en uskonut olevan tarvetta. Kiroilin seinille, krapula kävi vuosi vuodelta ankarammaksi yhä pienemmistä määristä. Nuorempana se oli verottanut vain aamupäivän tehoja, kolmenkympin jälkeen olin alkanut potea masennusta päiväkausia kosteiden iltojen jälkeen. Olin pettynyt elämään, mutten keksinyt miksi. Olin päässyt Laihian sivukylältä Helsinkiin, elin varsin keskiluokkaista elämää, ja silti jotain puuttui. Perhe, kyllä, mutta jotain muutakin. En keksinyt mitä, enkä varsinkaan tiennyt, mitä voisin asialle tehdä.

Nousin ylös, keräsin kamppeeni ja kävin vastaanotossa palauttamassa avaimen ja maksamassa loppuillasta juomani minibaarikaljat. Aurinko paistoi jo korkealla, käärin paidanhihat ylös ja astuin autooni. Ajoin kaupan takana olevasta risteyksestä suoraan kolmostielle ja suuntasin keulan kohti etelää. Tien oikealla puolella seisoi 200-vuotias ristikirkko, ja vasemmalla hautausmaa ja helluntaiseurakunnan rakennus. Käänsin radion volyyminapin täysille, ja ajoin niin kovaa kuin uskalsin kohti nykyistä järjestäytynyttä elämääni. Hiljensin vasta, kun ensimmäinen vastaantullut nopeusvalvontatolppa räpsäytti minulle matkamuiston.