I Talvi
Pitelin kahvimukista molemmin käsin kiinni, se lämmitti kirpeän tammikuun aamun pakastamia luitani. Katselin ympärilleni, avokonttori oli tyhjä, vain Maarit oli näin varhain paikalla ja hän istui minua vastapäätä. Painoin tulosta-nappulaa, ja livahdin printterihuoneeseen. Monitoimikone surrutti hetken, ja sylkäisi paperin. Palasin työpisteelleeni ja laskin tulostinlämpimän lomakkeen pöydälleni, ja täytin loput tyhjät kohdat. Vaikka olin puntaroinut asiaa vakavasti sen jälkeen, kun olin pillahtanut itkuun miestenvessassa, en näin ratkaisevalla hetkellä tohtinut olla aivan varma. Säästöjä minulla oli sen verran, että niiden ja ansiosidonnaisen turvin ehtisin hyvin hankkia elämälleni jonkinlaisen suunnan, ja kirjoittaa esikoisteokseni. Kolme vuotta, olin laskenut. Työelämän ja taiteellisten pyrkimysten yhteensovittaminen ei muulla tavalla tuntunut olevan mahdollista, irti oli pakko sanoutua, enkä silti saanut nyt suustani ulos esimieheni Maaritin nimeä, että hän tulisi keskustelemaan kanssani vakavasti. Päätin piilottaa paperin laatikkoon kahden muun samanlaisen, nyt jo päiväysvanhan lomakkeen seuraksi.
Vanne pääni ympärillä kiristyi iltapäivää kohden, eikä edes lounas Helenan kanssa ollut piristänyt, päinvastoin. Lounastunnin jälkeen Maarit oli pommittanut minua muistutuksilla työtehtävistä, joiden eräpäivä lähestyi. Maarit kiristi hermojani, ja lopulta valehtelin hänelle alkavasta kokouksesta, jotta pääsisin siirtymään muualle tekemään töitä rauhassa.
Myöhemmin iltapäivällä kannettava työkoneeni kilkatti saapuneen sähköpostin merkiksi. Se oli yhdeltä intialaiselta koodarilta, jota olin pyytänyt korjaamaan tuotantojärjestelmästä pienen virheen. Viiden minuutin työ oli kestänyt nyt kuukauden, koska prosenttilasku oli tuottanut koodariystävälleni suunnattomia vaikeuksia. Katsoin parhaaksi olla vastaamatta saman tien ja pitää niin kiinni ammattimaisuudesta. Suora ja häpeämätön palaute olisi ollut terapeuttista, mutta lopputulokseen sillä ei olisi ollut vaikutusta, ja itseni tuntien olisin todennäköisesti katunut välikohtausta myöhemmin. Sen sijaan painoin tietokoneen kannen kiinni ja pyysin esimiestäni liittymään seuraani hiljaiseen huoneeseen.
Maarit katseli irtisanoutumislomaketta suu ammollaan. Hän uteli, mihin yhtiöön minua oli pyydetty, hän ei muistanut viime aikoina vakuutusmatemaatikon paikkoja olleen haussa. Häntä nauratti, kun kerroin ryhtyväni vapaaksi kirjailijaksi, mutta vaikeni kun tajusi minun olevan vakavissani.
»Olisihan sinulla viikonloppuisin aikaa kirjallisille harrastuksille, käyttämättömiä lomiakin sinulla on, palkattomista puhumattakaan», Maarit sanoi.
»Minä en harrasta. Olen tosissani sen kanssa. Tämä työ kuluttaa kaiken energiani ja luovuuteni, hyvä kun töiden jälkeen jaksan kotityöt tehdä. Olen väsynyt johdon älyttömyyksiin ja IT-toimittajan laskutaidottomien tonttujen paimentamiseen».
»Teethän sinä nyt muutakin».
»Niin, asettelen puolestasi raporttien kuvia kohdalleen. Palkkasit minut tänne matemaatikoksi, mutta sitä työtä voi tehdä vain jos kaikelta muulta jää aikaa».
»No, en minä sinua estääkään voi. Pidätkö lomat, vai otatko ne rahana», Maarit sanoi, ja asia oli sillä selvä.
II Kevät
Istuin alakerran kahvilassa ja join toista isoa kahvia. Kello oli tuskin vielä puolta yhdeksää. Ihmisiä seisoi räntäsateessa pysäkillä, raitiovaunu pysähtyi siihen ja ihmiset astelivat siihen jonossa kuin karjalauma. Klikkasin tekstinkäsittelyohjelman takaisin näkyviin, vanha tuttu valkoinen ruutu tervehti minua. Muistin selvästi, että olin viimeisenä työpäivänä selittänyt Helenalle ideoitani Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittajaksi, mutta ideoiden yksityiskohdat olivat sittemmin unohtuneet. Joka kerta, kun yritin palauttaa niitä mieleeni, muistin vain Helenan vaatimassa omistuskirjoituksella koristeltua kappaletta esikoisesta.
Ryystin kahvini loppuun, ja päätin lähteä kävelylle, jos se saisi ajatukset virtaamaan ruudulle asti. Kynsin sohjoa alas Hakaniemen rantaan. Eläintarhanlahti oli jo sulanut, sieltä täältä lumen alta pilkisti ruskeaa, mutaista ruohikkoa. Nousin mäkeä ylös Linnunlaulun sillalle, ja jäin katselemaan Pasilasta saapuvia junia. En osannut päättää, kirjoittaisinko ensi töikseni suuren romaanin, jossa kolmekymppinen mies etsii itseään Helsingin yössä elämänsä taitekohdassa, vai koostaisinko ensin runokokoelman, jolla saisin uskottavuutta kirjallisuuspiireissä. Aloin kallistua suomalaisen lyriikan uudistamisen puolelle, runoja olisi nopeampi kirjoittaakin. Lyhyitä rivejä, yksittäisiä sanoja nokkelasti peräkkäin sijoitettuna, sitä noin sata sivua. Muistelin kuulleeni, että runoilijan leipä on ohut ja voiton, mutta eikö Tervokin aloittanut runoijana? Eikö Rimminenkin sanonut runouden olevan kuningaslaji? Saarikoskea ihaillaan edelleen, vaikka miehen houreista ei juuri selvää ottanut. Tabermannia rakastavat kaikki, paitsi ehkä miehet ja muut runoilijat.
Lähdin siltä seisomalta takaisin kotikatuni kahvilaan, hain ison mukin lattea ja aloitin. Mietin hetken iskevää nimeä kokoelmalleni, mutta otin työnimeksi yksinkertaisesti »Runoja I». Mikä kelpaa Viikilälle, kelpaa minullekin. Ehtisin keksiä paremman myöhemmin. Kahta tuntia, paria kahvia ja yhtä filopiirakkaa myöhemmin ensimmäinen runo oli valmis. Sen nimi oli »Oi ihana Panama», ja se kuului näin:
Pankkisalin taivaan kannella
loisteputket syttyvät
kuin tähdet yllämme
loistaa Panaman aurinko
Siellä vieraassa maassa
ilman papereita paratiisirannalla
suojassa uteliailta olemme kahden
siellä korot nousevat
pankkisalin lattialle
leviää hiekkaa
Olin tyytyväinen. Näppäilin värssyn saman tien Helenalle, hän vastasi kyyneleet silmissä nauravalla hymiöllä ja pystyssä olevalla peukalolla. Pakkasin tavarani, kävelin kotiin ja suunnittelin, mitä kaikkea kertoisin luovasta prosessista kulttuuritoimituksien haastatteluissa.
Seuraavana päivänä heräsin vasta kymmeneltä. Päätäni särki, olin istunut illan ja osan aamuyöstä sohvalla ja pelannut videopelejä. Olisin halunnut jatkaa sitä herättyäni, mutta onnistuin pakottamaan itseni alas kahvilaan. Katselin silmästä silmään valkoista ruutua, yritin tavoittaa eilistä inspiraatiota. En kai nyt vielä ollut antanut kaikkeani? Luin Ihanaa Panamaa uudestaan, ja aloin epäillä sitäkin. Helena oli pitänyt siitä luultavasti kohteliaisuussyistä ja siksi, että hän oli sisällä suomalaisessa pankkimaailmassa. Runojen kuluttajilta ei yleensä vaadittu sellaista yleistietoa, riitti että ymmärsi ranskalaisten filosofien teorioita ja oli hyvin perehtynyt antiikin Kreikkaan.
Kolmen tunnin istumisen jälkeen kahvilan myyjä tuli huomauttamaan, että minun pitäisi ostaa jotain tai hankkia itselleni oikea työhuone jostain. Tilasin mukillisen kauramaitokahvia mukaani, ja lähdin pois. Joka päivä ei voinut syntyä konventioita rohkeasti murtavaa lyriikkaa, aavistin tämän päivän olevan sellainen. Kävelin kahveineni kirjastoon lukemaan taiteilijaelämäkertoja, jos saisin niistä jotain vihiä, miten ammattilaiset oikein löytävät inspiraation. Muistelin Stephen Kingin kirjoittaneen omaelämäkerrassaan tupakan panevan synapseihin vipinää. Ajatus tupakoinnin aloittamisesta tuntui vieraalta, päätin kokeilla sitä vain, jos muu ei auttaisi.
III Kesä
Helsinginkadulla baarit aukesivat jo yhdeksältä. Olin vaihtanut kivijalkakahvilat kaljakuppiloihin, alkoholi laski estojani kahvia enemmän, ja perinteisesti Suomessa oli talot ja kulttuuri rakennettu väkiviinan voimalla. Nuorempana olin kirjoittanut graduni kaljahumalassa, seuraavina aamuina oli vain pitänyt korjata asiavirheet, ja olin silti saanut hyvän arvosanan. Holtiton seksielämä olisi mielestäni myös kuulunut asiaan, mutta sellaista en ollut kyennyt hankkimaan — Kallion kuppiloiden asiakaskunta ei ollut ymmärtänyt yhtään kolmesta valmiista runostani ja kourallisesta lupaavia luonnoksia. Vain Helena oli niitä toistaiseksi kehunut, eikä hänestäkään ollut kuulunut sen jälkeen mitään, kun olin renttukauteni alussa lähetellyt hänelle juovuksissa viestejä.
Kylmä olut lievitti hieman krapulaani, mielialani kohosi. Katselin kulmapöydästä kadulle, ilma väreili jo tähän aikaan asfaltin yläpuolella, ja humalaisia hoiperteli Alepan edessä, joku laski vettä katua reunustavan puun juureen. Kadulla kulki niukkavaatteisia naisia juoppojen ahdisteltavina. Näin heissä kaikissa Helenan. Hain toisen kaljan, ja kaivoin sitten muistivihkoni esiin. Mietin Helenaa, kaikkea mitä häneen liittyi. Kirjoitin taas! En ollut varma, johtuiko se humalasta vai mistä, mutta tekstiä syntyi.
Kieli keskellä suuta
annamme toisillemme palautetta,
työnnät sen syvälle
mielesi kosteaan maaperään.
Luen suoraan huuliltasi
miten voin auttaa sinua
yltämään
yhä korkeammalle
Sanat takertuvat toisiinsa,
neuvotteluhuoneen seinät
huurtuvat
ja sormet
piirtävät siihen
sinun tunnin kiihkeän
yhteenvedon
Katselin kätteni työtä. Luin sen uudestaan ja uudestaan. Mieleni teki lähettää se Helenalle, mutta en tohtinut. En halunnut hänen pitävän minua humalaisena, joka ahdistelee naisia kuin kadulla viheltelevät törkimykset. Minun pitäisi ryhdistäytyä. Irtiottoni tarkoitus oli rakentaa elämäni paremmaksi, nyt aloin ymmärtää, etten ollut siinä aivan onnistunut. Työnsin tuopin kauemmaksi ja luin hengentuotokseni vielä kerran.
»Luuletko tolla saavasi pillua», turjake sanoi sivusta. Ukon huutelu otti päähän, join kaljani ja lähdin pois.
»Oikea Eino Leino, vittu», kuului vielä baarin perältä poistuessani kapakasta.
IV Syksy
Istuin alakerran kahvilassa ja seurasin lattemukin pinnalle muodostuneen sydänkuvion hajoamista. Puiden lehdet olivat jo keltaiset, arvelin ettei montaa yötä menisi enää kun ne varisisivat pois. Raitiovaunut risteilivät sateesta kiiltävillä raiteilla, ihmiset niiden mukana. Olin nähnyt saman näytelmän monta kertaa. He ajautuivat eteenpäin elämissään, monet heistä kirjoittaisivat päivän aikana enemmän sähköpostia kuin itse olin saanut vuoden aikana kasaan, ja heille muusaksi riitti kahviautomaattien valuttama myrkky, tupakkatauot ja toive työsuhteen jatkuvuudesta.
Luoja. Kaipasin takaisin töihin. Minun oli ikävä monotonista mutta rytmitettyä arkea, Maaritin nalkutusta, englantia murtaen pulputtavien veijareiden käsittämättömiä aivoituksia. Lisäksi tarvitsin rahaa. Säästöt olivat huvenneet paljon arvioitua nopeampaa, ja kolmen vuoden vapaaherran elämän horisontti oli kutistunut vuoden pituiseksi. Ehkä puoleksitoista, jos kokeilisin nälkätaiteilijuutta. Arvelin, ettei sellainen kuitenkaan sopinut minulle. Tulin paastoamisesta aina happamalle tuulelle, ja lopulta ottaisin nälkäpäivien synnyttämän energiavajeen takaisin.
Ennen kaikkea minun oli ikävä Helenaa. Tartuin puhelimeen ja näppäilin hänelle viestin, halusin tietää mitä hänelle kuuluu, ja kerroin tuoreeltaan mitä mieltä olin taiteilijaelämästä. Siemaisin latestani ja kirjailin kassakuittiin muutaman säkeen.
Ei näitä runoja
ymmärrä muut
kuin toiset
sekakäyttäjät
Ottaisikohan Maarit minut takaisin? Epäilin, heillä oli varmasti jo uusi matemaatikko, joku nuori uratykki täynnä intoa. Ei siellä kaivattaisi leipääntymään herkkää muurahaista, jonka pysyvyyteen ei voisi luottaa, vaikka olin tällä erää saanut tarpeekseni irtiotoista ja irtolaisen elämästä.
Kännykkä päästi kimeän merkkiäänen. Helena ehdotti yhteistä lounasta parin tunnin päästä, hänellä olisi tuoreita uutisia kerrottavana. Tulin hyvälle tuulelle pelkästä ajatuksesta. Rytistin kuitin pieneksi mytyksi, nakkasin sen roskikseen, ja lähdin kotiin suihkuun ja vaihtamaan vaatteet. Vallilan MacDonaldsissa saattaisi olla enemmänkin tuttuja, ja Helenan eteen en halunnut ryysyläisenä mennä.
V Talvi
Seisoskelimme Särkiluoman kanssa kahviautomaatin liepeillä kun Maarit tuli siihen. Sekin otti teetä tähän aikaan iltapäivästä, ja kyseli sitten viikonloppusuunnitelmista. Kellään ei ollut mitään erikoista, Maaritin tyttärellä oli joitain taitoluisteluharjoituksia, ne tarinat eivät koskaan tahtoneet jäädä oikein päähäni. Särkiluoma ehdotti, että lähtisimme juhlimaan vuodenvaihdetöiden valmistumista läheiseen olutravintolaan. Jopa Maarit innostui ajatuksesta, vaikka yleensä hän ei lähtenyt sellaisiin mukaan. Viikko oli kuitenkin ollut raskas, minunkin teki hieman mieli ja lupasin harkita asiaa.
Vastailin vielä viikon viimeisiin sähköposteihin. Vuosi sitten kesken jäänyt muutostyö alkoi olla valmis, järjestelmä laski kuluprosentit viimein oikein. Kirjoitin koodarille, että »Good work, have a nice weekend». Koodari toivotti minulle samaa.
Kello tuli neljä, Särkiluoma tuli ilmoittamaan että nyt mennään. Sammutimme Maaritinkin kanssa koneet, ja lähdimme. En kuitenkaan kapakassa jaksanut ottaa kuin yhden. Toivotin Maaritille ja Särkiluomalle hyvät viikonloput ja lähdin kotiin. He jäivät vielä toisille tai kolmansille.
Kävelin Fleminginkatua kotiin, pakkanen oli laskenut, ensi yönä ehkä saataisiin lunta, jos se ei tulisi vetenä. Hain R-kioskilta juustosämpylän ja tölkillisen sokeritonta energiajuomaa. Kotiin päästyäni vaihdoin mukaviin vaatteisiin, lämmitin sämpylän ja istahdin sohvalle läppäri sylissäni. Sitten aloin taas töihin.
VI Vuoden päästä
Nousimme Maaritin ja Särkiluoman kanssa raitiovaunusta luonnontieteellisen museon edessä, ja kävelimme ravintolaan. Helena odotti meitä sen edessä. Hän hehkui, kysymättäkin tuntui selvältä, että hän viihtyi uudessa työssään, vaikka olikin tehnyt sitä jo pitkälle toista vuotta. Siirryimme sisälle, ja tilasimme syötävät. Tarjosin seurueellemme kuohuviinit, tänään tuntui siltä. Kilistettyämme kaivoin olkalaukusta yhden omistuskirjoitetun tekijänkappaleen esikoiskokoelmastani »Parasta ennen aamua» ja ojensin sen Helenalle. Selitin kirjan olevan vain omakustanne, enempää tuskin saattoi toivoa, jos ei ollut oikea runoilija. Helena sanoi, että hänen silmissään olin sellainen. Jätin sanomatta, että se riitti minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti