Runo 10.10.2018


Kantavat rakenteet kumartuvat
ylitseni sylikseni, metsä
huutaa        vastaan
mutten näe mitään
sumentuu ääri
ääniaallonmurtaja
kaikuu        huokaan
syksyyn syykseni syyskyyt
tulevan talven lumi katollani

Runokseni I


Haen kirveeni ja veistän runoilijan
käsistä sanoja, haketta ja tikut
itkettävät ihoa, sulkakynästä
valuu arkille yksi sieväkin
säe, seinille roiskeita
nousee refluksina
minun runo

Runo 18.9.2018

Naakkaparvi höyryävän pellon yllä
maitokahvi läikähtää päällystevauriota
400 kilometrin jälkeen, käänny oikealle
- en ehkä ehdi ennen pimeää

Juna halkaisee pohjoisen avaruuden
dieselin tuoksu tulvii viljameren poikki
pikkupoikien kiskoilla kaulittujen kymmenpennisten
naakat laskeutuvat vaienneille puhelinlangoille

Kasvojeni jänteet taipuvat, pojista jäljellä
ruskettunut polkupyörä kuivuneessa luomassa

Mopofiktio 2018

[Kriittisen korkeakoulun ennakkotehtävä keväältä 2018 kertoo luokkakokouksesta, jota ei koskaan ollut - tietääkseni! En tiennyt, miten rehellinen jutussa piti olla, mutta mistäs ne mitään voivat tai edes joutavat tarkistaa. Jutun kirjoittamisen aikoihin huhtikuussa 2018 olin lukenut Antti Tuuria ja Ossi Nymania, luullakseni vaikutteet näkyvät.]

Ihoni tuntui yhä hieman kostealta, kun puin ylleni huolimattomasti viikkaamani kauluspaidan. Napitin sen aivan ylös asti. Housut olivat jääneet isoiksi, ajattelin niiden näyttävän sellaisilta, jotka Pelle Hermanni laittaisi hautajaisiin. Nostin paidan kaulukset ylös ja yritin muistella, miten solmio solmitaan. Ei siitä ollut kuin pari vuotta, kun olisin vielä osannut sen unissanikin, mutta en ollut enää vähään aikaan jaksanut pukeutua aivan erityisesti töihin. Solmimisen taito tuntui hävinneen lihasmuististani. Muutaman yrityksen jälkeen tyydyin etsimään netistä ohjeita, ja sain lopulta tehtyä kömpelön solmun. Ajattelin, että se saa luvan kelvata ja sujautin solmioneulan paikoilleen.

Hyvä yritys

[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille lopputyönä keväällä 2018, ja vähän paranneltu Kriittisen korkeakoulun ennakkotehtävää varten. En ole vieläkään koskaan käynyt naurujoogassa. Juttua kirjoittaessa, ja vielä nytkin, minua ahdistaa jutussa jokin. Olen siitä muuten ihan ylpeä - ehkä lopetusta lukuunottamatta - mutta pelkään että jotenkin tahtomattani ja huomaamattani pilkkaan siinä ihmisiä. Tarkoitan erityisesti Inaria. Henkilöstöpäällikköä saakin lyödä vähän halvalla, kuten myös markkina-analyytikkoa, joka muistuttaa vähän minua itseäni]

I


Inari Raatteentie katseli peilikuvaansa silmästä silmään ja hengitti syvään. Järjellään hän tiesi olevansa ammattilainen, hän oli pitänyt kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja aiemminkin, mutta aina sellaiselle yleisölle, joka oli tullut oma-aloitteisesti hänen tunneilleen. Tämä oli hänelle vierasta maaperää, eikä hän varmaan olisi alkanut myydä palveluitaan yrityksille, ellei hänen vuokraemäntä olisi tullut vanhuuttaan ahneeksi. Kaiken lisäksi asiakas ei ollut tällä kertaa jokin edistyksellinen mainostoimisto, jonka väestä hän olisi tuntenut puolet. Pari viikkoa sitten hän ei olisi suostunut uskomaan, että istuisi pukuhuoneessa sellaisen pankin konttorikompleksissa, jota hän oli vierastanut aina ja boikotoinut siitä asti, kun muuan toimittaja oli paljastanut pankin ulkomaisen haaran kytköksistä aseteollisuuteen.

Tässä hän kuitenkin oli. Inarin oli myönnettävä, että hänelle soittanut henkilöstöpäällikkö oli puhelimessa vaikuttanut mukavalta ihmiseltä. Lisäksi hänelle ei ollut koskaan tarjottu sellaista korvausta tunnista, että se kattaisi hänen osuutensa vuokrasta useammaksi kuukaudeksi. Sitä paitsi, Inari järkeili, mitä enemmän pankki käyttäisi varojaan johonkin hyvään, sitä vähemmän sitä riittäisi pahaan. Ehkä hän onnistuisi herättelemään edes muutaman niistä ihmisistä, joiden eteen hän kotvasen kuluttua astuisi. Inari kävi läpi vielä kerran muistiinpanonsa, kääntyi peiliä kohti ja pyyhkäisi epäilykset hymyn alle. Hyvin tämä menisi. Kolmas ovi vasemmalla, siellä oli ryhmäliikuntatila, ja sinne hän nyt asteli.

Kansakunnan ääniä

[Lyhyt kirjoitus tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2018, mutta loppujen lopuksi tein aivan toisenlaisen tekstin ja jätin tämän Scriveneriin pölyttymään. Muistaakseni häpesin, että lapsellista kakkahuumoria on maailma jo täynnä.]

Annoin housujeni valahtaa nilkkoihin, ja istahdin sitten posliiniselle valtaistuimelle synnyttämään aiemmin päivällä nauttimaani porsaanleikettä. Aavistin, että operaatiosta tulee raskas, enkä ollut ymmärtänyt varautua siihen ostamalla sanomalehteä myymälän puolelta. Taskussani ei ollut kuin avainnippu ja lompakko.

Siinä pinnistellessäni katselin ympärilleni. Ahtaan kopin oveen oli piirretty keltaisella tussilla iso kirkkovene. Sen sisällä oli pidetty vieraskirjaa. Selasin nimiä ja päivämääriä, yksi puhelinnumerokin siellä oli saatetekstillä »Hanna haluu panna». Ovessa oli pieni ruhje kohdassa, jossa kerrottiin Mikan olevan homo.

Oloni kävi tukalaksi. Muistin nyt vasta tarkistaa, että olihan vessapaperitelineen sisällä muutakin kuin tyhjä rulla. Oli siellä. Sitten aloin lukea telinettä, sinnekin olivat toijalalaiset ajattelijat ja muut ohikulkijat merkinneet aatoksensa aikakirjoihin. »Mädättäjäsuvakit pitäis ampua», oli joku avannut pelin. »Natsit vittuun Suomesta». »Mutavyöry pysäytettävä». Toivoin, ettei viimeksi mainittu ainakaan toteutuisi, sattui niin että mietin hätäsektion mahdollisuutta.
Jatkoin lukemista. Joku toivoi Alexander Stubbin porvarihallituksen kaatumista, ja joku muu oli vetänyt ruksin Stubbin nimen yli ja kirjoittanut alle »Sipilän».

Molskahti. Se oli merkki urakan päättymisestä. Nousin ylös, pyyhin mahdolliset jäännöserät pois, vedin vessan ja pesin käteni. Käsipyyhkeitä ei ollut, ravistelin käsiäni lavuaarin yllä ja kuivasin loput housuihini. Avainnippu kilisi taskussa, kaivoin sen esiin ja raaputin telineeseen kehotuksen mennä töihin.

Satu

[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018 kotitehtävänä. Teemana oli satu].

Kaukana idässä, maailman reunalla, törrötti maasta sinertävänharmaa vuori kuin reikäinen kulmahammas. Sen laki oli valkoinen, ja sen pohjoisella rinteellä oli luola. Siellä majaansa piti lohikäärme nimeltään Hefrung. Sen laki oli yksinkertaisempi, hän halusi vain olla rauhassa.

Eräänä päivänä aurinko peitteli vuoren alla levittyvän laakson kultaiseen kimallukseen, mutta Hefrung istuskeli kielekkeellä otsa kurtussa ja kuunteli. Jokin oli herättänyt hänet yöllä. Unenpöpperössä Hefrung ei ollut jaksanut asiaa kauaa miettiä, mutta heti aamutoimiensa jälkeen hänet oli vallannut epäilys. Nyt hän oli varma. Ihmiset olivat jälleen tunkeutuneet Hefrungin reviirille. Edellisestä kerrasta oli tuskin neljääkymmentä vuotta! Eivätkö ne opeta pojilleen ja tyttärilleen mitään? Nyt Hefrung joutuisi taas polttamaan jonkun kyläpahasen varoituksena niille houkille, ja sitä hän ei haluaisi tehdä. Huono omatunto kiusaisi häntä taas kuukausikaupalla, varmaankin hän saisi taas ihottumaa siipiinsä, eikä silloin olisi lainkaan hauska käydä sunnuntailennoilla aution laakson yllä.

Vaan ei auttanut. Hefrung teroitti kyntensä, kiillotti siipensä ja suoritti äänenavauksen. Se ajaisi ainakin itsesuojeluvaistoisimmat tiehensä. Sitten hän levitti siipensä ja ponnahti lentoon. Lumi pöllysi vuorenhuipulla, laaksossa puiden latvat kumarsivat syvään, kun Hefrung iski ilmaa ja lähti jyrkkään nousukiitoon.