[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2016 kotitehtävänä.]
Tuntui hyvältä kävellä muutaman tunnin ajomatkan jälkeen mökin pihassa. Koitin muistella, milloin olin viimeksi käynyt täällä, ja palasin ajassa lapsuuteni kesiin. Niihin, jotka tuntuivat jatkuvan loputtomiin, ja joina aurinko kävi vain kääntymässä horisontin alapuolella. Näin itseni pihassa miekkailemassa pikkuveljeni kanssa metsästä löydetyillä kepeillä. Mökistä kantautui äidin paistamien lättyjen tuoksu. Astelin muiston johdattamana mökin kuistille. Pikkupojat juoksivat perässä sisälle riemusta kiljuen. Silloin kuistin lattialaudat eivät narisseet, ainakaan en ollut koskaan kiinnittänyt sellaiseen huomiota. Muistan pikkuveljen kompastuneen leikkijunaan, se pilkisti vieläkin kuistin nurkassa lojuvasta puisesta laatikosta.
Jatkan kävelyä alas rantaan viettävällä polulla. Kuulen mielessäni huutoa, kun minä ja veljeni syöksymme polkupyörillä alas rantaan, jossa isä lämmittelee saunaa ja grilliä. Järven vesi oli aina lämmintä. Se oli lämmintä vielä sinäkin päivänä, kun veljeni ui liian kauas, ja sai krampin. Sen jälkeen aurinko meni pilveen, järvi jäähtyi. Avioeron jälkeen meistä kukaan ei tietääkseni ollut käynyt mökillä, ja nyt kun äitinikin oli kuollut, oli mökki jäänyt minun riesakseni. En erityisemmin halunnut viettää pitempiä aikoja paikassa, joka nosti ahdistavat muistot pintaan. En halunnut pitää sitä siksikään, että mökki oli kiinteistönvälittäjien kielellä niin kutsuttu remontoijan unelma. Nyt en joka tapauksessa ehtisi tehdä asialle mitään, minun pitäisi aamulla olla vaimoni ja kaksospoikieni kanssa Helsinki-Vantaalla, josta lentäisimme uuteen kotiimme kauaksi tästä kaikesta.
Palasin autolleni, ja kytkintä nostettuani en katsonut enää taakseni.
Romanikerjäläinen
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla kotitehtävänä syksyllä 2016.]
Aamu oli valjennut jo hyvän aikaa sitten, ja torilla kävi jo melkoinen vilske. Samaan aikaan torin syrjällä Tereza levitti viltin, ja istuutui hakemaan mukavaa asentoa. Hän loi katsauksen toriin: kojuja, iäkkäitä suomalaisia, yksinäinen harakka lyhtypylväässä. Hän asetti ison posliinimukin eteensä, mutta ei viitsinyt peittää sen pohjaa kilisevillä kolikoilla, vaikka Dragomirin käskyn mukaan niin piti tehdä. "Mitä se äijä tästä työstä tietää, tulisi itse koittamaan kerjäämistä niin näkisi, miten hyvin neuvonsa toimivat", Tereza ajatteli. Hän ei suostunut enää nöyryyttämään itseään enempää kuin oli pakko. Hän ei tosiaan ollut aikeissa kilistellä mukia ja lausua jotain lorua, jota Dragomir väitti ystävälliseksi tervehdykseksi ja pyynnöksi saada pieni kolehti. Tereza ei osannut suomea, mutta tiesi hyvin etteivät suomalaiset puhu niin. Jotain sitä oppii, kun ohikulkijoita päivästä toiseen kuuntelee.
Aurinko lämmitti Terezan kasvoja. Hän sulki silmänsä, kuunteli hetken torilta kantautuvaa puheensorinaa. Välillä harakka raakkui, ihmiset sadattelivat, ja aina välillä jostain kantautui peruuttavan kuorma-auton äänimerkki. Tereza hengitti syvään raikkaan kevätaamun ilmaa, ja keskittyi haaveilemaan paremmasta tulevaisuudesta. Hän matkusti unelmien mukana takaisin kotimaahansa, jossa hän tiesi miten olla ja elää. Paluu tuntui viimeinkin olevan vain muutaman kuukauden päässä, ja hän olisi saanut maksettua Dragomirille velkansa, ja olisi vieläpä saanut säästettyä salaa sen verran, että saisi elämänsä järjestykseen.
Kun Tereza seuraavan kerran raotti silmiään, oli iltapäivä ehtinyt jo pitkälle. Muki oli melkein täynnä kolikoita, jokunen setelikin sinne oli pakkautunut kolikoiden väliin. Tereza vihelteli tyytyväisenä. Kuin kutsuttuna harakka lennähti jostain mukin viereen ja pudotti sinne vielä yhden kolikon. "Hyvin tehty", Tereza sanoi ja antoi harakalle ruokaa.
Aamu oli valjennut jo hyvän aikaa sitten, ja torilla kävi jo melkoinen vilske. Samaan aikaan torin syrjällä Tereza levitti viltin, ja istuutui hakemaan mukavaa asentoa. Hän loi katsauksen toriin: kojuja, iäkkäitä suomalaisia, yksinäinen harakka lyhtypylväässä. Hän asetti ison posliinimukin eteensä, mutta ei viitsinyt peittää sen pohjaa kilisevillä kolikoilla, vaikka Dragomirin käskyn mukaan niin piti tehdä. "Mitä se äijä tästä työstä tietää, tulisi itse koittamaan kerjäämistä niin näkisi, miten hyvin neuvonsa toimivat", Tereza ajatteli. Hän ei suostunut enää nöyryyttämään itseään enempää kuin oli pakko. Hän ei tosiaan ollut aikeissa kilistellä mukia ja lausua jotain lorua, jota Dragomir väitti ystävälliseksi tervehdykseksi ja pyynnöksi saada pieni kolehti. Tereza ei osannut suomea, mutta tiesi hyvin etteivät suomalaiset puhu niin. Jotain sitä oppii, kun ohikulkijoita päivästä toiseen kuuntelee.
Aurinko lämmitti Terezan kasvoja. Hän sulki silmänsä, kuunteli hetken torilta kantautuvaa puheensorinaa. Välillä harakka raakkui, ihmiset sadattelivat, ja aina välillä jostain kantautui peruuttavan kuorma-auton äänimerkki. Tereza hengitti syvään raikkaan kevätaamun ilmaa, ja keskittyi haaveilemaan paremmasta tulevaisuudesta. Hän matkusti unelmien mukana takaisin kotimaahansa, jossa hän tiesi miten olla ja elää. Paluu tuntui viimeinkin olevan vain muutaman kuukauden päässä, ja hän olisi saanut maksettua Dragomirille velkansa, ja olisi vieläpä saanut säästettyä salaa sen verran, että saisi elämänsä järjestykseen.
Kun Tereza seuraavan kerran raotti silmiään, oli iltapäivä ehtinyt jo pitkälle. Muki oli melkein täynnä kolikoita, jokunen setelikin sinne oli pakkautunut kolikoiden väliin. Tereza vihelteli tyytyväisenä. Kuin kutsuttuna harakka lennähti jostain mukin viereen ja pudotti sinne vielä yhden kolikon. "Hyvin tehty", Tereza sanoi ja antoi harakalle ruokaa.
Outo tyyppi
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2016 kotitehtävänä. Tästä sekin rupeama taisi alkaa! Tarkoitus oli kirjoittaa juttu, jossa olisi "outo tyyppi"].
Lokakuinen vesisade valui kasvoiltani punaisina noroina ojanpohjalle. Raajani tuntuivat jäykiltä, mutta minua lohdutti, ettei tunto ollut kadonnut niistä. Joka tapauksessa minulle oli käynyt paremmin kuin hirvelle, jolle oli tullut mieleen ylittää lähes autio maantie onnettomalla hetkellä. Ainakaan sen ei tarvitsisi kärsiä kivusta, särystä ja vakuutusbonusten menetyksestä.
Maistoin veren, kun yritin kaivaa puhelinta taskusta. Onni onnettomuudessa - se ei ollut hajonnut rytäkässä. Harmi vain, ettei kenttää ollut. Kello oli hädin tuskin vielä kuuttakaan. Mietiskelin, miten pian verenhukka kävisi vaaralliseksi, ja että kannattaisiko minun pysyä paikoillani vai yrittää ryömiä tielle. Tunsin, miten perhoset availivat jo siipiään vatsassani, kun kuulin polkupyörän kitinää. "Pelastus", ajattelin. Huusin apua niin kovaa kuin jaksoin. Pian kitinä lakkasi, ja iso mies seisoi tien reunassa. Sillä oli paksu, iso parta, ja yksi valtava kulmakarva. Mies tuijotti minua valtavilla silmillään, jotka sitten kääntyivät katsomaan kuollutta hirveä. "Sä oot tappanut sen", mies sanoi. "Miksi sä menit sen tappamaan?". Mahtava juttu, ajattelin, teen tässä kuolemaa ja Juha Miedon typerä serkkupoika on huolissaan hirvestä. Piikittely helpotti oloani, mutta ääneen yritin sopia, että hirven kohtalosta voidaan kyllä keskustella mutta että jos mies olisi niin hyvä ja hakisi apua, niin suuremmilta miestappioilta voitaisiin vielä välttyä.
Mies vastasi tyhjällä katseella, räkää oli tarttunut hänen valtaviin viiksiin. Tunsin miten hirtehinen asenteeni alkoi repeillä paniikin tieltä.
Lokakuinen vesisade valui kasvoiltani punaisina noroina ojanpohjalle. Raajani tuntuivat jäykiltä, mutta minua lohdutti, ettei tunto ollut kadonnut niistä. Joka tapauksessa minulle oli käynyt paremmin kuin hirvelle, jolle oli tullut mieleen ylittää lähes autio maantie onnettomalla hetkellä. Ainakaan sen ei tarvitsisi kärsiä kivusta, särystä ja vakuutusbonusten menetyksestä.
Maistoin veren, kun yritin kaivaa puhelinta taskusta. Onni onnettomuudessa - se ei ollut hajonnut rytäkässä. Harmi vain, ettei kenttää ollut. Kello oli hädin tuskin vielä kuuttakaan. Mietiskelin, miten pian verenhukka kävisi vaaralliseksi, ja että kannattaisiko minun pysyä paikoillani vai yrittää ryömiä tielle. Tunsin, miten perhoset availivat jo siipiään vatsassani, kun kuulin polkupyörän kitinää. "Pelastus", ajattelin. Huusin apua niin kovaa kuin jaksoin. Pian kitinä lakkasi, ja iso mies seisoi tien reunassa. Sillä oli paksu, iso parta, ja yksi valtava kulmakarva. Mies tuijotti minua valtavilla silmillään, jotka sitten kääntyivät katsomaan kuollutta hirveä. "Sä oot tappanut sen", mies sanoi. "Miksi sä menit sen tappamaan?". Mahtava juttu, ajattelin, teen tässä kuolemaa ja Juha Miedon typerä serkkupoika on huolissaan hirvestä. Piikittely helpotti oloani, mutta ääneen yritin sopia, että hirven kohtalosta voidaan kyllä keskustella mutta että jos mies olisi niin hyvä ja hakisi apua, niin suuremmilta miestappioilta voitaisiin vielä välttyä.
Mies vastasi tyhjällä katseella, räkää oli tarttunut hänen valtaviin viiksiin. Tunsin miten hirtehinen asenteeni alkoi repeillä paniikin tieltä.
Tilaa:
Kommentit (Atom)