[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2016 kotitehtävänä. Tästä sekin rupeama taisi alkaa! Tarkoitus oli kirjoittaa juttu, jossa olisi "outo tyyppi"].
Lokakuinen vesisade valui kasvoiltani punaisina noroina ojanpohjalle. Raajani tuntuivat jäykiltä, mutta minua lohdutti, ettei tunto ollut kadonnut niistä. Joka tapauksessa minulle oli käynyt paremmin kuin hirvelle, jolle oli tullut mieleen ylittää lähes autio maantie onnettomalla hetkellä. Ainakaan sen ei tarvitsisi kärsiä kivusta, särystä ja vakuutusbonusten menetyksestä.
Maistoin veren, kun yritin kaivaa puhelinta taskusta. Onni onnettomuudessa - se ei ollut hajonnut rytäkässä. Harmi vain, ettei kenttää ollut. Kello oli hädin tuskin vielä kuuttakaan. Mietiskelin, miten pian verenhukka kävisi vaaralliseksi, ja että kannattaisiko minun pysyä paikoillani vai yrittää ryömiä tielle. Tunsin, miten perhoset availivat jo siipiään vatsassani, kun kuulin polkupyörän kitinää. "Pelastus", ajattelin. Huusin apua niin kovaa kuin jaksoin. Pian kitinä lakkasi, ja iso mies seisoi tien reunassa. Sillä oli paksu, iso parta, ja yksi valtava kulmakarva. Mies tuijotti minua valtavilla silmillään, jotka sitten kääntyivät katsomaan kuollutta hirveä. "Sä oot tappanut sen", mies sanoi. "Miksi sä menit sen tappamaan?". Mahtava juttu, ajattelin, teen tässä kuolemaa ja Juha Miedon typerä serkkupoika on huolissaan hirvestä. Piikittely helpotti oloani, mutta ääneen yritin sopia, että hirven kohtalosta voidaan kyllä keskustella mutta että jos mies olisi niin hyvä ja hakisi apua, niin suuremmilta miestappioilta voitaisiin vielä välttyä.
Mies vastasi tyhjällä katseella, räkää oli tarttunut hänen valtaviin viiksiin. Tunsin miten hirtehinen asenteeni alkoi repeillä paniikin tieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti