[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla kotitehtävänä syksyllä 2016.]
Aamu oli valjennut jo hyvän aikaa sitten, ja torilla kävi jo melkoinen vilske. Samaan aikaan torin syrjällä Tereza levitti viltin, ja istuutui hakemaan mukavaa asentoa. Hän loi katsauksen toriin: kojuja, iäkkäitä suomalaisia, yksinäinen harakka lyhtypylväässä. Hän asetti ison posliinimukin eteensä, mutta ei viitsinyt peittää sen pohjaa kilisevillä kolikoilla, vaikka Dragomirin käskyn mukaan niin piti tehdä. "Mitä se äijä tästä työstä tietää, tulisi itse koittamaan kerjäämistä niin näkisi, miten hyvin neuvonsa toimivat", Tereza ajatteli. Hän ei suostunut enää nöyryyttämään itseään enempää kuin oli pakko. Hän ei tosiaan ollut aikeissa kilistellä mukia ja lausua jotain lorua, jota Dragomir väitti ystävälliseksi tervehdykseksi ja pyynnöksi saada pieni kolehti. Tereza ei osannut suomea, mutta tiesi hyvin etteivät suomalaiset puhu niin. Jotain sitä oppii, kun ohikulkijoita päivästä toiseen kuuntelee.
Aurinko lämmitti Terezan kasvoja. Hän sulki silmänsä, kuunteli hetken torilta kantautuvaa puheensorinaa. Välillä harakka raakkui, ihmiset sadattelivat, ja aina välillä jostain kantautui peruuttavan kuorma-auton äänimerkki. Tereza hengitti syvään raikkaan kevätaamun ilmaa, ja keskittyi haaveilemaan paremmasta tulevaisuudesta. Hän matkusti unelmien mukana takaisin kotimaahansa, jossa hän tiesi miten olla ja elää. Paluu tuntui viimeinkin olevan vain muutaman kuukauden päässä, ja hän olisi saanut maksettua Dragomirille velkansa, ja olisi vieläpä saanut säästettyä salaa sen verran, että saisi elämänsä järjestykseen.
Kun Tereza seuraavan kerran raotti silmiään, oli iltapäivä ehtinyt jo pitkälle. Muki oli melkein täynnä kolikoita, jokunen setelikin sinne oli pakkautunut kolikoiden väliin. Tereza vihelteli tyytyväisenä. Kuin kutsuttuna harakka lennähti jostain mukin viereen ja pudotti sinne vielä yhden kolikon. "Hyvin tehty", Tereza sanoi ja antoi harakalle ruokaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti