[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2016 kotitehtävänä.]
Tuntui hyvältä kävellä muutaman tunnin ajomatkan jälkeen mökin pihassa. Koitin muistella, milloin olin viimeksi käynyt täällä, ja palasin ajassa lapsuuteni kesiin. Niihin, jotka tuntuivat jatkuvan loputtomiin, ja joina aurinko kävi vain kääntymässä horisontin alapuolella. Näin itseni pihassa miekkailemassa pikkuveljeni kanssa metsästä löydetyillä kepeillä. Mökistä kantautui äidin paistamien lättyjen tuoksu. Astelin muiston johdattamana mökin kuistille. Pikkupojat juoksivat perässä sisälle riemusta kiljuen. Silloin kuistin lattialaudat eivät narisseet, ainakaan en ollut koskaan kiinnittänyt sellaiseen huomiota. Muistan pikkuveljen kompastuneen leikkijunaan, se pilkisti vieläkin kuistin nurkassa lojuvasta puisesta laatikosta.
Jatkan kävelyä alas rantaan viettävällä polulla. Kuulen mielessäni huutoa, kun minä ja veljeni syöksymme polkupyörillä alas rantaan, jossa isä lämmittelee saunaa ja grilliä. Järven vesi oli aina lämmintä. Se oli lämmintä vielä sinäkin päivänä, kun veljeni ui liian kauas, ja sai krampin. Sen jälkeen aurinko meni pilveen, järvi jäähtyi. Avioeron jälkeen meistä kukaan ei tietääkseni ollut käynyt mökillä, ja nyt kun äitinikin oli kuollut, oli mökki jäänyt minun riesakseni. En erityisemmin halunnut viettää pitempiä aikoja paikassa, joka nosti ahdistavat muistot pintaan. En halunnut pitää sitä siksikään, että mökki oli kiinteistönvälittäjien kielellä niin kutsuttu remontoijan unelma. Nyt en joka tapauksessa ehtisi tehdä asialle mitään, minun pitäisi aamulla olla vaimoni ja kaksospoikieni kanssa Helsinki-Vantaalla, josta lentäisimme uuteen kotiimme kauaksi tästä kaikesta.
Palasin autolleni, ja kytkintä nostettuani en katsonut enää taakseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti