[Työväenopiston LK-kurssille syksyllä 2017 tehty kotitehtävä, jossa oli tarkoitus kokeilla käyttää sinuttelua (yksikön toista persoonaa) tehokeinona.]
"Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?", kuulet kysyttävän itseltäsi. Vaalea, auringon nahistama jakkupuku katsoo sinua haaleansinisillä silmillään, ja odottaa vastausta harjoiteltu hymy huulillaan. Yrität pinnistää, ja ottaa kysymystä vakavasti, mutta sanat takertuvat kurkkuun. Sinua alkaa pikku hiljaa kaduttaa, että menit ehdottamaan esimiehellesi voivasi hyvin tuurata häntä Kööpenhaminassa jotain tärkeää kirjainlyhenettä käsittelevässä kokouksessa. Et tietenkään voinut aavistaa, että varsinaisen asian sijasta päivän istunnossa käsiteltäisiin tunteitasi. Kotona ei edes vaimoasi kiinnosta tietää niistä kovin tarkasti, ja nyt tuo tanskalainen korppikotka odottaa spontaania tilitystä mielesi liikkeistä ja niistä mahdollisista syistä, jotka estävät sinua olemasta täysin läsnä.
Näkevätköhän muut, miten hiki kirpoaa otsallesi? Nyt sinulla on tilaisuus puolustaa suomalaisen, nykyaikaisen miehen mainetta, mutta sulkeutuneisuus virtaa syvällä veressäsi. Jakkupuku kallistaa päätään, ja viimein vedät henkeäsi ja kerrot, että olet vähän reissussa rähjääntynyt, mutta positiivisin mielin, ja että luulet voivasi osallistua päivän agendaan niin täysillä kuin inhimillisesti on mahdollista. Tiedät sydämessäsi, että kuuntelet sujuvasti ja vaikenet vielä sujuvammin. Jakkupuvun hymy ei värähdäkään, kun hän kääntää päänsä ja kysyy vieressäsi istuvan miehen tunteista. Sinua nolottaa, kun hän laulaa ruotsalaisittain murretulla englannilla olevansa täynnä energiaa etkä voi olla varma, oliko hän yhtä tosissaan kuin sinä.
Tulevasta elämästäni vessapaperina
[Tämä on tehty ehkä syksyllä 2017 Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla tunnin aikana. Käsittelimme roolin ottamista teksteissä, ja esimerkkinä meillä oli Claes Anderssonin runo "Tulevasta elämästäni ruohomattona", joka inspiroi minua. Tosin runon sijasta otin proosalinjan.]
Vessapaperin siivu odotti levollisin mielin viimeistä matkaansa. Suurin osa sen elämästä - ehkä syntymää lukuunottamatta - oli ollut varsin tasaista, ellei tylsääkin. Syntymäkodissaan sen ympärille oli kietaistu muovikääre, ja hän oli saanut siskojensa ja veljiensä kanssa odotella pimeässä varastossa pitkään muuttopäivää, joka sekin oli ollut varsin tapahtumaköyhä; Trukki oli siirtänyt sen muiden mukana koleaan, epämukavaan ja yhtä lailla pimeään autoon. Sieltä se oli kuljetettu valtavaan markettiin, josta sen viimein oli joku sydämellinen nainen ostanut mukaan tarjouksesta.
Nyt, viimein, hän oli täyttänyt tarkoituksensa tässä maailmassa. Elämästä oli jäänyt hänelle ryppyjä, eikä ihonvärikään ollut enää ihan valkoinen, mutta oli se lopulta ollut sen arvoista. Enää oli jäljellä hyppy tuntemattomaan. Hän leijui alas posliinialtaaseen. Hän kellui tyynesti lammen pinnalla ja antautui virran vietäväksi. Kaikki pimeni.
Vessapaperin siivu odotti levollisin mielin viimeistä matkaansa. Suurin osa sen elämästä - ehkä syntymää lukuunottamatta - oli ollut varsin tasaista, ellei tylsääkin. Syntymäkodissaan sen ympärille oli kietaistu muovikääre, ja hän oli saanut siskojensa ja veljiensä kanssa odotella pimeässä varastossa pitkään muuttopäivää, joka sekin oli ollut varsin tapahtumaköyhä; Trukki oli siirtänyt sen muiden mukana koleaan, epämukavaan ja yhtä lailla pimeään autoon. Sieltä se oli kuljetettu valtavaan markettiin, josta sen viimein oli joku sydämellinen nainen ostanut mukaan tarjouksesta.
Nyt, viimein, hän oli täyttänyt tarkoituksensa tässä maailmassa. Elämästä oli jäänyt hänelle ryppyjä, eikä ihonvärikään ollut enää ihan valkoinen, mutta oli se lopulta ollut sen arvoista. Enää oli jäljellä hyppy tuntemattomaan. Hän leijui alas posliinialtaaseen. Hän kellui tyynesti lammen pinnalla ja antautui virran vietäväksi. Kaikki pimeni.
Joulun iltavuoro
[Lyhyt juttu tehty kotitehtävänä työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2017. Tässä ennen kaikkea blogipohjan testaamista varten]
Punainen paperitähti loisti kirkkaana olohuoneen ikkunalla. Istuin kuusen vieressä ja katselin mykistyneenä perheen tyttärien esitystä. Joulupuu on rakennettu, he lauloivat, nuorin ujosti, kaksoset vähän reippaammin. Hartaasti sitä oli rakennettukin, koko komeutta ympäröi sellainen värikäs kuusenkynttilöiden sädekehä, että minun tuli hiki. Toisaalta se ei ollut suurikaan ihme paksun nutun ja tekoparran alla. Näin liikutuksen punan perheen äidin kasvoilla, hän oli varmasti mielissään kun oli keksinyt pyytää tyttöjen isää kuvaamaan illan kohokohtia.
"Hohhohhoo", sanoin, kun tytöt lopettivat. "Sepä oli hienosti laulettu". Tytöt punastuivat. Sitten aloin jakaa lahjoja. Eleonoora, Elisabet ja Linnea. Parhaani yritin, mutta ääneni särkyi silti hetkeksi kun ensimmäisen kerran ojensin Linnealle lahjaa. Minun Linnea olisi korkeintaan vuoden vanhempi kuin edessäni kainosti hymyilevä tyttö, joka ulkonäkönsä puolesta olisi voinut olla hänen sisko. Varttia myöhemmin kuusen juuri oli tyhjä lahjoista.
"No niin, sanokaas tytöt pukille hei hei", perheen isä sanoi, otti vaimonsa syleilyynsä ja suuteli tätä poskelle. "Muori varmaan odottaa jo siellä Korvatunturilla Pukkia".
"Niin", sanoin, ja yritin hymyillä. Lähdin sitten pois, perheen isä tuli perääni pihalle ja antoi sovitun viisikymppisen ja toivotti vielä hyvät joulut. Kävelin kireässä pakkasessa kaksi kilometriä kotiin, kävelin rappuset toiseen kerrokseen ja suljin oven takanani. Ripustin pukinasun naulaan. Valoja en viitsinyt sytyttää, vaan kävin sohvalle makaamaan ja katselin Linnean valokuvaa katulampun valossa.
Punainen paperitähti loisti kirkkaana olohuoneen ikkunalla. Istuin kuusen vieressä ja katselin mykistyneenä perheen tyttärien esitystä. Joulupuu on rakennettu, he lauloivat, nuorin ujosti, kaksoset vähän reippaammin. Hartaasti sitä oli rakennettukin, koko komeutta ympäröi sellainen värikäs kuusenkynttilöiden sädekehä, että minun tuli hiki. Toisaalta se ei ollut suurikaan ihme paksun nutun ja tekoparran alla. Näin liikutuksen punan perheen äidin kasvoilla, hän oli varmasti mielissään kun oli keksinyt pyytää tyttöjen isää kuvaamaan illan kohokohtia.
"Hohhohhoo", sanoin, kun tytöt lopettivat. "Sepä oli hienosti laulettu". Tytöt punastuivat. Sitten aloin jakaa lahjoja. Eleonoora, Elisabet ja Linnea. Parhaani yritin, mutta ääneni särkyi silti hetkeksi kun ensimmäisen kerran ojensin Linnealle lahjaa. Minun Linnea olisi korkeintaan vuoden vanhempi kuin edessäni kainosti hymyilevä tyttö, joka ulkonäkönsä puolesta olisi voinut olla hänen sisko. Varttia myöhemmin kuusen juuri oli tyhjä lahjoista.
"No niin, sanokaas tytöt pukille hei hei", perheen isä sanoi, otti vaimonsa syleilyynsä ja suuteli tätä poskelle. "Muori varmaan odottaa jo siellä Korvatunturilla Pukkia".
"Niin", sanoin, ja yritin hymyillä. Lähdin sitten pois, perheen isä tuli perääni pihalle ja antoi sovitun viisikymppisen ja toivotti vielä hyvät joulut. Kävelin kireässä pakkasessa kaksi kilometriä kotiin, kävelin rappuset toiseen kerrokseen ja suljin oven takanani. Ripustin pukinasun naulaan. Valoja en viitsinyt sytyttää, vaan kävin sohvalle makaamaan ja katselin Linnean valokuvaa katulampun valossa.
Krapula-aamu
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2017. Muistelen, että tehtävänanto liittyi aisteihin, joita tässä olen yrittänyt käyttää kaikkia.]
Keskikesän aurinko valui sälekaihtimien läpi huoneeseen ja teki näkyväksi ilmassa leijailevan pölyn. Lakana allani oli rutussa, sijauspatjani kosteusvauriot kasvoivat hikisen kylkeni alla. Raotin edelleen silmiäni, lattialla oli vaatteita sekavina myttyinä. Ajattelu teki kipeää, mutta ymmärsin pian, etteivät kaikki rievut olleet omiani. Tuntoaistini alkoi käynnistyä. Tunsin pehmeän ihon karheaa jalkaani vasten, tutun hengityksen niskassani. Edellinen ilta oli jossain valkoisen kohinan takana, enkä saanut siitä kiinni kuin välähdyksiä. Tiesin silti. En edes pitänyt hänestä sillä tavalla, ja silti päädyin aina samaan voikukkaan kuin patalaiska mehiläinen.
- Huomenta Eevi.
Eevi ynisi jotain, mutta ei siitä ottanut selvää. Nousin sängyn laidalle istumaan ja keräämään voimia. Hoipertelin keittiöön, tyhjät tölkit kolisivat tiskialtaaseen kun taiteilin kahvinkeittimen kanssa. Palasin makuuhuoneeseen, suoristin lakanan ja kävin takaisin Eevin viereen. Katselin hänen kasvojaan, levinnyttä meikkiä, ja tunnustelin hänen rintakehänsä liikettä omaani vasten. Sisään. Ulos. Sisään. Olikohan viime yönä tapahtunut jotain? Muistikuvat illasta päättyivät luullakseni edellisen vuorokauden puolelle, eikä Eevi ollut niissä mukana.
Kahvinkeittimen pulputus kaikui keittiössä. Eevi avasi silmänsä.
- Moi.
- Siellä olisi kahvia.
- Niin.
Hivuttauduin lähemmäs Eeviä, ja jäimme siihen makaamaan. Yksinäinen raitiovaunu kirskui jossain kadulla, kahvin tuoksu sekoittui pölyiseen valoon.
Keskikesän aurinko valui sälekaihtimien läpi huoneeseen ja teki näkyväksi ilmassa leijailevan pölyn. Lakana allani oli rutussa, sijauspatjani kosteusvauriot kasvoivat hikisen kylkeni alla. Raotin edelleen silmiäni, lattialla oli vaatteita sekavina myttyinä. Ajattelu teki kipeää, mutta ymmärsin pian, etteivät kaikki rievut olleet omiani. Tuntoaistini alkoi käynnistyä. Tunsin pehmeän ihon karheaa jalkaani vasten, tutun hengityksen niskassani. Edellinen ilta oli jossain valkoisen kohinan takana, enkä saanut siitä kiinni kuin välähdyksiä. Tiesin silti. En edes pitänyt hänestä sillä tavalla, ja silti päädyin aina samaan voikukkaan kuin patalaiska mehiläinen.
- Huomenta Eevi.
Eevi ynisi jotain, mutta ei siitä ottanut selvää. Nousin sängyn laidalle istumaan ja keräämään voimia. Hoipertelin keittiöön, tyhjät tölkit kolisivat tiskialtaaseen kun taiteilin kahvinkeittimen kanssa. Palasin makuuhuoneeseen, suoristin lakanan ja kävin takaisin Eevin viereen. Katselin hänen kasvojaan, levinnyttä meikkiä, ja tunnustelin hänen rintakehänsä liikettä omaani vasten. Sisään. Ulos. Sisään. Olikohan viime yönä tapahtunut jotain? Muistikuvat illasta päättyivät luullakseni edellisen vuorokauden puolelle, eikä Eevi ollut niissä mukana.
Kahvinkeittimen pulputus kaikui keittiössä. Eevi avasi silmänsä.
- Moi.
- Siellä olisi kahvia.
- Niin.
Hivuttauduin lähemmäs Eeviä, ja jäimme siihen makaamaan. Yksinäinen raitiovaunu kirskui jossain kadulla, kahvin tuoksu sekoittui pölyiseen valoon.
Parasta ennen aamua
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille lopputyönä keväällä 2017. Kaikista eniten yllätin itseni kirjoittamalla runoja. Olin silloin vähän rakastunut. Häpeänsietokyvyn harjoittamisen merkeissä jätän tähän kaikki runot sellaisenaan, myös ne joista sain rakentavaa palautetta, ts. ei kannattaisi runoissa viljellä pop-kulttuuriviittauksia. Osiossa IV oleva kokonaisuus on kuitenkin kirjallisuusviittaus, ja osio on jäljitelmä Timon eräästä runosta hänen esikoiskokoelmastaan Epätietokirja (2009)]
I Esileikki
Harkituilla sanoilla kirjoittaja luo uuden maailman
Harkitsemattomilla sanoilla sinä loit maailmani uusiksi
Seuraavat säkeet syntyivät 20 vuotta lasketun ajan jälkeen
***
II Hänelle, joka ei tunnista tästä itseään
Elämäni mittaisen virheiden jatkumon eräs paikallinen huippukohta oli rakastua sinuun. Nautin sisääni murtautuneista tunteista sen aikaa, ettei jättiputkien metsää saanut enää kitkettyä polttamatta sitä kokonaan ja istuttamatta uudelleen. Toivoin hallittua laskeutumista, mutta lennonjohto laiminlöi tehtäviään.
Ennen auringonnousua hetki on sinisimmillään. Käännyt katsomaan minua ja aamutähtesi tuikkivat valonsa maailmaan. Himmeämpänä tähtenä Aurinko liuottaa minut ensin, sulaudun pilvipoutaan.
Vietän iltoja katsellen kuvaasi puhelimen ruudulta. Venytän kasvojasi nähdäkseni silmiesi taakse, mutta putoan hymykuopan pohjalle enkä halua nousta. Hiuskiehkurasi laskeutuu kuopan ylle, peittelen itseni siihen ja käyn nukkumaan.
Eräänä iltana Gary Moore tuli puhuttelemaan minua, hän muistutti kuolemasta sydämenlyönnin päässä. Harkittuani asiaa päätän olla kerrankin spontaani ja tunnustaa virheeni. Sydämeni pysähtyy siksi aikaa, ettei sen lyönnit loppuisi kesken.
***
I Esileikki
Harkituilla sanoilla kirjoittaja luo uuden maailman
Harkitsemattomilla sanoilla sinä loit maailmani uusiksi
Seuraavat säkeet syntyivät 20 vuotta lasketun ajan jälkeen
***
II Hänelle, joka ei tunnista tästä itseään
Elämäni mittaisen virheiden jatkumon eräs paikallinen huippukohta oli rakastua sinuun. Nautin sisääni murtautuneista tunteista sen aikaa, ettei jättiputkien metsää saanut enää kitkettyä polttamatta sitä kokonaan ja istuttamatta uudelleen. Toivoin hallittua laskeutumista, mutta lennonjohto laiminlöi tehtäviään.
Ennen auringonnousua hetki on sinisimmillään. Käännyt katsomaan minua ja aamutähtesi tuikkivat valonsa maailmaan. Himmeämpänä tähtenä Aurinko liuottaa minut ensin, sulaudun pilvipoutaan.
Vietän iltoja katsellen kuvaasi puhelimen ruudulta. Venytän kasvojasi nähdäkseni silmiesi taakse, mutta putoan hymykuopan pohjalle enkä halua nousta. Hiuskiehkurasi laskeutuu kuopan ylle, peittelen itseni siihen ja käyn nukkumaan.
Eräänä iltana Gary Moore tuli puhuttelemaan minua, hän muistutti kuolemasta sydämenlyönnin päässä. Harkittuani asiaa päätän olla kerrankin spontaani ja tunnustaa virheeni. Sydämeni pysähtyy siksi aikaa, ettei sen lyönnit loppuisi kesken.
***
Tentti (3/2017)
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2017. Mikähän harjoitustehtävän teema on ollut, en tiedä taaskaan.]
Tenttiaikaa oli jäljellä vielä varttitunti. Tuijotin lähes puhdasta arkkia, olin saanut sen kansisivulle ylös vain nimeni ja marginaalit. Alkoi vaikuttaa siltä, ettei mikään spontaani kansainvälinen hätätila tai jumalallinen väliintulo keskeyttäisi tenttiä ja vapauttaisi minua. Otin kysymyspaperin vielä kerran kouraani ja yritin lukea ensimmäisen kysymyksen. Tarkistin varmuuden vuoksi vielä kerran myös kurssin nimen, mutta lukutaidossani ei näyttänyt olevan mitään vikaa.
Laskin paperit pöydälle ja kirjoitin vastauspaperille, etten katunut mitään muuta kuin että istuin näinkin kauan tenttisalissa. Loppuun lisäsin kiitoksen ja anteeksipyynnön. Palautin paperit, ja lähdin ulos nauttimaan joululoman ensimmäisistä minuuteista. Oloni oli sekä vapautunut että ahdistunut. Lumihiutaleet sinkoilivat kasvoilleni kuin heittotähdet, mikä sai mieleni asettamaan ajatukset epäonnistuneesta syyslukukaudesta oikeisiin mittaisuhteisiin. Maailmassa oli vielä todellisiakin ongelmia kuin käheä-äänisen pedagogian mestarin knopit, joiden kytkökset reaalimaailmaan oli syksyn ensimmäisestä luennosta alkaen jäänyt minulle epäselviksi. Kerran olin erehtynyt kysymään selvennystä johonkin asiaan, mutta saamani selvitys ei sen paremmin herättänyt lisäkysymyksiä kuin suonut vastauksia. Päätin olla märehtimättä asiaa enempää, kun en voinut asioihin enää vaikuttaa. Päivä saattoi olla vuoden pimein, mutta teknisesti ottaen talvipäivänseisaus oli jo takana. Myräkkä ulkona yltyi, kevättä kohti olin matkalla.
Tenttiaikaa oli jäljellä vielä varttitunti. Tuijotin lähes puhdasta arkkia, olin saanut sen kansisivulle ylös vain nimeni ja marginaalit. Alkoi vaikuttaa siltä, ettei mikään spontaani kansainvälinen hätätila tai jumalallinen väliintulo keskeyttäisi tenttiä ja vapauttaisi minua. Otin kysymyspaperin vielä kerran kouraani ja yritin lukea ensimmäisen kysymyksen. Tarkistin varmuuden vuoksi vielä kerran myös kurssin nimen, mutta lukutaidossani ei näyttänyt olevan mitään vikaa.
Laskin paperit pöydälle ja kirjoitin vastauspaperille, etten katunut mitään muuta kuin että istuin näinkin kauan tenttisalissa. Loppuun lisäsin kiitoksen ja anteeksipyynnön. Palautin paperit, ja lähdin ulos nauttimaan joululoman ensimmäisistä minuuteista. Oloni oli sekä vapautunut että ahdistunut. Lumihiutaleet sinkoilivat kasvoilleni kuin heittotähdet, mikä sai mieleni asettamaan ajatukset epäonnistuneesta syyslukukaudesta oikeisiin mittaisuhteisiin. Maailmassa oli vielä todellisiakin ongelmia kuin käheä-äänisen pedagogian mestarin knopit, joiden kytkökset reaalimaailmaan oli syksyn ensimmäisestä luennosta alkaen jäänyt minulle epäselviksi. Kerran olin erehtynyt kysymään selvennystä johonkin asiaan, mutta saamani selvitys ei sen paremmin herättänyt lisäkysymyksiä kuin suonut vastauksia. Päätin olla märehtimättä asiaa enempää, kun en voinut asioihin enää vaikuttaa. Päivä saattoi olla vuoden pimein, mutta teknisesti ottaen talvipäivänseisaus oli jo takana. Myräkkä ulkona yltyi, kevättä kohti olin matkalla.
Kohtaus yökerhossa
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2017. En muista yhtään, mikä oli tehtävänanto, mutta jotenkin olin otsikoinut jutun nimellä "Todellisuuden emotionaalinen konstruointi". Olen ollut tosi fiksu keväällä 2017, koska nyt en tajua ollenkaan.]
Hotellin yökerho oli tummanruskea valtava Sali, jonka toisella puolella oli baari, ja toisella tanssilattia. Välissä oli pöytiä ja reunoilla aitioita. Tiskin yläpuolella oli mauton, punainen neonvalokyltti, jossa luki yökerhon nimi. Viittilöin baarimikkoa täyttämään lasini vielä kerran. Pyylevä, viiksekäs mies nyökkäsi, ja kaatoi lasini puolilleen Jack Danielsia. Otin lasin käteeni, ja käännyin katsomaan salin toiselle puolelle. Aitioissa istui ihmisiä toisiaan lääppimässä. Toiset tanssivat niin kutsutun musiikin mukana strobovalojen välkkeessä. En ollut varma, oliko tanssilattian keskellä kiemurteleva nuori mies epilepsiakohtauksen kourissa. Mitä helvettiä minä täällä teen, kysyin itseltäni. ”Ehkä olet etsimässä jotain”, baarimikko sanoi. Tajusin vasta silloin puhuneeni ääneen. Vilkaisin baarimikkoa, ja join sitten lasini tyhjäksi yhdellä kulauksella. Laskin lasin tiskille, heilautin oikeaa etusormeani lasia kohti mutta en jaksanut nostaa päätäni tarjoilijaa päin.
Katselin peilikuvaani baaritiskin säröllä olevasta lasisesta pinnasta. Muisto palasi mieleeni nopeina välähdyksinä viskin loristessa lasiini. Hengitykseni tiheni, mieleni teki oksentaa. Sitten vedin henkeäni, ja join muiston kurkustani alas yhdellä kulauksella, ja siedin taas hetken verran paremmin omaa seuraani ja vastenmielistä jumputusta. Ei. Olin menettämässä jotain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)