Hyvä yritys

[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille lopputyönä keväällä 2018, ja vähän paranneltu Kriittisen korkeakoulun ennakkotehtävää varten. En ole vieläkään koskaan käynyt naurujoogassa. Juttua kirjoittaessa, ja vielä nytkin, minua ahdistaa jutussa jokin. Olen siitä muuten ihan ylpeä - ehkä lopetusta lukuunottamatta - mutta pelkään että jotenkin tahtomattani ja huomaamattani pilkkaan siinä ihmisiä. Tarkoitan erityisesti Inaria. Henkilöstöpäällikköä saakin lyödä vähän halvalla, kuten myös markkina-analyytikkoa, joka muistuttaa vähän minua itseäni]

I

Inari Raatteentie katseli peilikuvaansa silmästä silmään ja hengitti syvään. Järjellään hän tiesi olevansa ammattilainen, hän oli pitänyt kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja aiemminkin, mutta aina sellaiselle yleisölle, joka oli tullut oma-aloitteisesti hänen tunneilleen. Tämä oli hänelle vierasta maaperää, eikä hän varmaan olisi alkanut myydä palveluitaan yrityksille, ellei hänen vuokraemäntä olisi tullut vanhuuttaan ahneeksi. Kaiken lisäksi asiakas ei ollut tällä kertaa jokin edistyksellinen mainostoimisto, jonka väestä hän olisi tuntenut puolet. Pari viikkoa sitten hän ei olisi suostunut uskomaan, että istuisi pukuhuoneessa sellaisen pankin konttorikompleksissa, jota hän oli vierastanut aina ja boikotoinut siitä asti, kun muuan toimittaja oli paljastanut pankin ulkomaisen haaran kytköksistä aseteollisuuteen.

Tässä hän kuitenkin oli. Inarin oli myönnettävä, että hänelle soittanut henkilöstöpäällikkö oli puhelimessa vaikuttanut mukavalta ihmiseltä. Lisäksi hänelle ei ollut koskaan tarjottu sellaista korvausta tunnista, että se kattaisi hänen osuutensa vuokrasta useammaksi kuukaudeksi. Sitä paitsi, Inari järkeili, mitä enemmän pankki käyttäisi varojaan johonkin hyvään, sitä vähemmän sitä riittäisi pahaan. Ehkä hän onnistuisi herättelemään edes muutaman niistä ihmisistä, joiden eteen hän kotvasen kuluttua astuisi. Inari kävi läpi vielä kerran muistiinpanonsa, kääntyi peiliä kohti ja pyyhkäisi epäilykset hymyn alle. Hyvin tämä menisi. Kolmas ovi vasemmalla, siellä oli ryhmäliikuntatila, ja sinne hän nyt asteli.

Kansakunnan ääniä

[Lyhyt kirjoitus tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2018, mutta loppujen lopuksi tein aivan toisenlaisen tekstin ja jätin tämän Scriveneriin pölyttymään. Muistaakseni häpesin, että lapsellista kakkahuumoria on maailma jo täynnä.]

Annoin housujeni valahtaa nilkkoihin, ja istahdin sitten posliiniselle valtaistuimelle synnyttämään aiemmin päivällä nauttimaani porsaanleikettä. Aavistin, että operaatiosta tulee raskas, enkä ollut ymmärtänyt varautua siihen ostamalla sanomalehteä myymälän puolelta. Taskussani ei ollut kuin avainnippu ja lompakko.

Siinä pinnistellessäni katselin ympärilleni. Ahtaan kopin oveen oli piirretty keltaisella tussilla iso kirkkovene. Sen sisällä oli pidetty vieraskirjaa. Selasin nimiä ja päivämääriä, yksi puhelinnumerokin siellä oli saatetekstillä »Hanna haluu panna». Ovessa oli pieni ruhje kohdassa, jossa kerrottiin Mikan olevan homo.

Oloni kävi tukalaksi. Muistin nyt vasta tarkistaa, että olihan vessapaperitelineen sisällä muutakin kuin tyhjä rulla. Oli siellä. Sitten aloin lukea telinettä, sinnekin olivat toijalalaiset ajattelijat ja muut ohikulkijat merkinneet aatoksensa aikakirjoihin. »Mädättäjäsuvakit pitäis ampua», oli joku avannut pelin. »Natsit vittuun Suomesta». »Mutavyöry pysäytettävä». Toivoin, ettei viimeksi mainittu ainakaan toteutuisi, sattui niin että mietin hätäsektion mahdollisuutta.
Jatkoin lukemista. Joku toivoi Alexander Stubbin porvarihallituksen kaatumista, ja joku muu oli vetänyt ruksin Stubbin nimen yli ja kirjoittanut alle »Sipilän».

Molskahti. Se oli merkki urakan päättymisestä. Nousin ylös, pyyhin mahdolliset jäännöserät pois, vedin vessan ja pesin käteni. Käsipyyhkeitä ei ollut, ravistelin käsiäni lavuaarin yllä ja kuivasin loput housuihini. Avainnippu kilisi taskussa, kaivoin sen esiin ja raaputin telineeseen kehotuksen mennä töihin.

Satu

[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018 kotitehtävänä. Teemana oli satu].

Kaukana idässä, maailman reunalla, törrötti maasta sinertävänharmaa vuori kuin reikäinen kulmahammas. Sen laki oli valkoinen, ja sen pohjoisella rinteellä oli luola. Siellä majaansa piti lohikäärme nimeltään Hefrung. Sen laki oli yksinkertaisempi, hän halusi vain olla rauhassa.

Eräänä päivänä aurinko peitteli vuoren alla levittyvän laakson kultaiseen kimallukseen, mutta Hefrung istuskeli kielekkeellä otsa kurtussa ja kuunteli. Jokin oli herättänyt hänet yöllä. Unenpöpperössä Hefrung ei ollut jaksanut asiaa kauaa miettiä, mutta heti aamutoimiensa jälkeen hänet oli vallannut epäilys. Nyt hän oli varma. Ihmiset olivat jälleen tunkeutuneet Hefrungin reviirille. Edellisestä kerrasta oli tuskin neljääkymmentä vuotta! Eivätkö ne opeta pojilleen ja tyttärilleen mitään? Nyt Hefrung joutuisi taas polttamaan jonkun kyläpahasen varoituksena niille houkille, ja sitä hän ei haluaisi tehdä. Huono omatunto kiusaisi häntä taas kuukausikaupalla, varmaankin hän saisi taas ihottumaa siipiinsä, eikä silloin olisi lainkaan hauska käydä sunnuntailennoilla aution laakson yllä.

Vaan ei auttanut. Hefrung teroitti kyntensä, kiillotti siipensä ja suoritti äänenavauksen. Se ajaisi ainakin itsesuojeluvaistoisimmat tiehensä. Sitten hän levitti siipensä ja ponnahti lentoon. Lumi pöllysi vuorenhuipulla, laaksossa puiden latvat kumarsivat syvään, kun Hefrung iski ilmaa ja lähti jyrkkään nousukiitoon.

Parody Noir

[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018. Tehtävänantona oli muistaakseni valita joku erityinen genre, ja yrittää saada kiinni valitun genren konventioista ja tyylistä. Tai sitten parodioida sitä. "Voittajan aamiainen" on apinoitu Max Payne 3 -videopelistä, ja erityisesti omista vitseistäni nauratti etsivän nimi: Mikael Riihi eli Mikki Riihi eli... Puolen sivun rajoite valitettavasti jättää tarinan tyngäksi. Ehkä hyvä niin]

Yksityisetsivä Mikael Riihi jauhoi särkylääkkeen puoliksi tyhjään viskilasiinsa, ja kulautti voittajan aamiaisen kerralla alas kurkustaan. Viikkoja jatkunut sade rummutti ikkunalaudalla, sälekaihtimien välistä tihkuva valo paljasti Riihen toimistossa leijailevan sinisen savun. Riihi raotti kaihtimia ja katseli ulos. Joku olisi voinut nähdä ohikulkijoita, Riihi näki varkaita ja vaimonhakkaajia, puukottajia ja parittajia. Saalistajia ja saalistettavia. Toimiston oveen koputettiin. Riihi pyyhki hikeä otsaltaan, piilotti viskilasin arkistokaappiin ja huusi oven olevan auki.

Ovi kävi, ja toimiston udun takaa Riihen eteen asteli mustaan leninkiin sonnustautunut vaalea nainen. Etsivä Riihi oli odottanut paljon vanhempaa pokaa, leskirouvan ääni oli edellisenä päivänä kuulostanut puhelimessa niin käheältä, että väkijuomia ja tupakkaa olisi samaan päästäkseen kulutettava paljon kauemmin kuin tällä leidillä oli ikää.
  - Tekö olette se salapoliisi?
  - Yksityisetsivä. Mikael Riihi, palveluksessanne. Otan osaa.
  - Helena Totenberg, ja kiitos, nainen sanoi, ja kaivoi laukustaan savukkeen. Riihi tarjosi apuaan sen sytyttämisessä. Itselleen hän sytytti tupakan.

Rouva Totenberg selvitti toimeksiannon vielä kerran Riihelle, vaikka mielessään Riihi oli jo hyväksynyt sen. Herman Totenberg, vasta hiljattain 85 vuotta täyttänyt vuorineuvos, oli muutama päivä sitten löytynyt kylpyhuoneesta, hirttoköysi kädestään. Viranomaisraportin mukaan mies oli yrittänyt itsemurhaa, mutta liukastunut yrittäessään kiinnittää köyttä kylpyammeen yllä olevaan verhotankoon. Helena Totenberg ei ollut asiasta niin varma, ja siksi hän oli kääntynyt Riihen puoleen.

Tyyliharjoitus

[Lyhyt teksti tehty kotiläksynä Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018. Tehtävänantona oli valita teema, ja kirjoittaa sitä ilmentävä teksti.]

Niistä ihmismielen käsityskyvyn tuolla puolen vaanivista asioista minulla ei ollut juurikaan käsitystä, ennen kuin aloin selvittää isosetäni Jack Ferrisin jäämistöä. Isosetä oli kuollut hämärissä olosuhteissa talvella 2018, Boulderin kaupunginosassa viidennen avenuen varjoisilla sivukujilla, joista kunnialliset ihmiset ymmärsivät pysyä kaukana. Viranomaisille oli soittanut ohikulkija, joka oli löytänyt Jackin sikiöasennossa kuiskimassa sekavia kalansilmäisistä muodonmuuttajista. Aamuun mennessä isosetä oli jo kuollut. Kuolinsyyksi oli merkitty hypotermia, mutta kasvoille jäänyt vääristynyt ilme ja valkoiseksi muuttunut tukka vihjasi jostain muusta.

Isosedän päiväkirja ei paljastanut juuri mitään ennen tammikuun 17. päivää vuonna 2018. Hän oli kirjoittanut lähteneensä töihin virastoon jo varhain, ja päättänyt taittaa matkan kävellen huolimatta jäytävästä pakkasesta ja mielipuolisesti puhaltavasta tuulesta. Ehdittyään melkein perille, hän oli nähnyt ohiajavassa raitiovaunussa esimiehensä Sheryl Martinsin. Ferris oli kiirehtinyt Martinsin perässä työpaikalle, mutta hämmästynyt suuresti, kun rouva Martins oli ollut jo istumassa koneellaan ja kertonut olleensa jo puoli tuntia töissä.

Kahta päivää myöhemmin isosetäni oli dokumentoinut päiväkirjaansa tapahtumista, joissa hän kuvasi nähneensä vilaukselta demonisen linnunmuotoisen hahmon, jolla oli ollut kalansilmät ja joka oli sirittänyt kuin heinäsirkka. Isosetä oli ehtinyt parkaista järkytyksestä, kun olento oli muuttunut Sheryl Martinsiksi hänen silmiensä edessä.

Sen jälkeen päiväkirjamerkinnöistä oli tullut sekavia raapustuksia, ja viimeinen merkintä oli tammikuun 23. päivältä, ja siinä hän kertoi nähneensä Sherylin viidennen avenuen puiston laidalla seisomassa keskellä yötä vahtimassa Ferrisin asuntoa. Sen yön jälkeen Ferris ei enää palannut työpaikalleen.

Tämän tietämyksen valossa en usko voivani jatkaa tässä maailmassa. Kuulen tätä nykyä kaikkialla heinäsirkkojen siritystä, ja eräänä iltana olin varma nähneeni ohikulkeneella tummalla miehellä kalansilmät lierihatun alla.

Minä, Melleri ja Morrison

[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssin lopputyönä syksyllä 2017, ja vähän paranneltu Kriittisen korkeakoulun ennakkotehtävää varten. En ymmärrä, miten en muka päässyt sisään! Tarinassa esiintyvät runot on kirjoitettu alunperin työpaikan pikkujouluihin "presidentin puolisona" niissä esiintyneen työkaverin lausuttavaksi, tosin tästä on jätetty pois ne, jotka huonoimmin aukeavat muille ihmisille]

I Talvi

Pitelin kahvimukista molemmin käsin kiinni, se lämmitti kirpeän tammikuun aamun pakastamia luitani. Katselin ympärilleni, avokonttori oli tyhjä, vain Maarit oli näin varhain paikalla ja hän istui minua vastapäätä. Painoin tulosta-nappulaa, ja livahdin printterihuoneeseen. Monitoimikone surrutti hetken, ja sylkäisi paperin. Palasin työpisteelleeni ja laskin tulostinlämpimän lomakkeen pöydälleni, ja täytin loput tyhjät kohdat. Vaikka olin puntaroinut asiaa vakavasti sen jälkeen, kun olin pillahtanut itkuun miestenvessassa, en näin ratkaisevalla hetkellä tohtinut olla aivan varma. Säästöjä minulla oli sen verran, että niiden ja ansiosidonnaisen turvin ehtisin hyvin hankkia elämälleni jonkinlaisen suunnan, ja kirjoittaa esikoisteokseni. Kolme vuotta, olin laskenut. Työelämän ja taiteellisten pyrkimysten yhteensovittaminen ei muulla tavalla tuntunut olevan mahdollista, irti oli pakko sanoutua, enkä silti saanut nyt suustani ulos esimieheni Maaritin nimeä, että hän tulisi keskustelemaan kanssani vakavasti. Päätin piilottaa paperin laatikkoon kahden muun samanlaisen, nyt jo päiväysvanhan lomakkeen seuraksi.

Vanne pääni ympärillä kiristyi iltapäivää kohden, eikä edes lounas Helenan kanssa ollut piristänyt, päinvastoin. Lounastunnin jälkeen Maarit oli pommittanut minua muistutuksilla työtehtävistä, joiden eräpäivä lähestyi. Maarit kiristi hermojani, ja lopulta valehtelin hänelle alkavasta kokouksesta, jotta pääsisin siirtymään muualle tekemään töitä rauhassa.

Jukka Tajunnanvirtanen 1

[Tämä on kirjoitettu todennäköisesti syksyllä 2017 Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla, tunnin aikana automaattikirjoitusharjoituksena. Tähän olen kirjannut muistiin vähiten huonot osat siitä, mikä on yksi automaattikirjoituksen tarkoituksista.]

Mustasilmäinen hämähäkki väärinpäin
  punoo repaleisia seittejä
Sydän yhtä mustaa arpikudosta
  punottu vinoon

Vaakataso valuu
järvi kuolaa rannalle hukkuneiden
     turpeat ruumiit
  kärpästen sädekehä pääni ympärillä