[Tehty todennäköisesti keväällä 2017 Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla tunnin aikana. Idea oli kirjoittaa ensin lyhyt juttu jostain arkisesta sattumuksesta, ja sen jälkeen kirjoittaa sama juttu uudestaan, mutta tyyliä vaihdellen. Kurssinvetäjä ilmoitti aina, milloin tyyliä piti vaihtaa ja mihin.]
Ennen töihiinlähtöä päätän tehdä päivän hyvän työn ja viedä maitotölkit ja pakastepitsarasiat roskiin. Raahaudun pari kerrosta alas, mutta pistän oitis vipinää kinttuihin kun kuulen jossainpäin rappua oven käyvän.
Ehdn roskikselle. Avaan kannen ja yritän kaataa pahvikasan suoraan sisään. Olisi pitänyt muistaa hulluuden määritelmä. Huokaisen syvään, ja alan äheltää pitsalaatikoita yksitellen roskiin, ja kun ne eivät suosiolla irtoa, alan riuhtoa niitä pois muovipussista ja sadatella hiljaa.
"Moi", kuuluu vierestäni. Se on uusi naapurini, nuori sievä sairaanhoitaja. Häkellyn, enkä saa sanaa suustani. Sen sijaan saan kyllä tiputettua roskiksen kannen sormilleni, mikä saa minusta ulos yllättyneen saatanan. Tyttö lähtee äkkiä pois. Änkytän tervehdyksen perään.
Aamupäivän istun työpaikan kahvihuoneen pystybaarissa pahviseen kahvimukiin tuijottaen ja manaten jälleen kerran loistavasti hoidettua tilannetta.
***
Vien töihinlähtiessäni muovipussiin keräämäni kartonkijätteen taloyhtiön kartonginkeräyspisteeseen. Vain muutamia hentoja silmänräpäyksiä, tuskin puoltakaan kullanarvoista tunnin kuudeskymmenesosaa myöhemmin toisesta asunnosta piakkoin valkeneaan kuulaaseen alkutalven aamunkoittoon astuu toinenkin asukas, mahtaako olla kansankynttilänaapurini, vai kenties se eteerinen vaalea sairaanhoitaja, oikea sisar hento valkoinen, valmiina hoivaamaan ja huolehtimaan kohtalon niin kovin julmasti riepottelemista tautisista äijistä jotka eivät sen vertaa pysty itseään hillitsemään, ettei ripulit valu kalsareiden aukosta ja rupiset sormet käy kopeloimaan sen blondin tissejä.
Roskiksilla pisti taas kyrpimään kaikki, pitsalaatikotkaan irronneet pussista. Yhtäkkiä se naapurin hoitsuämmä oli siinä ja se sanoi "moi". Lumouduin hänen kauneudestaan niin, etten saanut ensin sanotuksi mitään. Mitä olisin voinutkaan sanoa? Sellaisen jumalattaren edessä ei mitkään sanat voisi tehdä oikeutta. Kuiskaan vain hänen peräänsä: "moi", ja myöhemmin edes pahvinen kahvimuki työpaikan kahvihuoneessa ei lämmitä minua niin kuin ajatus tuosta ihanasta ilmestyksestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti