Päättäjäisyön jälkeen rannalla
meren tulehtuneet ikenet jäytävät
sannassa kävelevien ahventen
mustuneet jäljet kääntyivät
kannoillaan hiilenmurusten polku
kohti hyistä kohtua
Ennen kaikkea
Muistatko, miten ennen kaikki oli paremmin? Miten helppoa ja
yksinkertaista? Miten yksi ynnä yksi oli aina kaksi? Miten terävät reunat
sateenkaarissa, miten hellät heinikoiden sylit, ja miten niistä ei jäänyt
nivustaipeisiin mustia pisteitä? Miten vihreitä setelit, miten vihreitä kesäkuut,
miten heinäkuut kestivät pitkälle syksyyn? Miten iholla oli väriä vain
väritelevisiossa? Miten uimarannoilla astuit aina lasinsirujen väliin, miten ultraviolettia
säteily, miten et koskaan saanut ihosyöpää? Miten kesäiset mökkimatkat, miten
nahkapenkki poltti selkääsi autossa, miten vanhempasi polttivat? Miten
kesämökin ulkokäymälän räystäällä oli aina ampiaispesä, ja miten pihakaivo
kutsui luokseen janoisia sankareita, ja miten sen valottomassa kidassa näkki vaani
kaikkia maailmasi lapsia? Miten syvä sen kaivon kuilu, miten syvä joki sen
pohjalla, jossa uteliaat lapset kelluivat kuin ajopuut? Miten vuolaat virrat ja
nielevät syvänteet mökkirannassa? Miten rypistyneessä sarjakuvalehdessäkin Aku-setä
pahoinpiteli veljenpoikia, ja Roope ampui Akua musketilla? Miten silloin nyt
vain oli sellaista? Miten paljon paremmin! Miten paljon paremmin?
[luonnos - minusta runon teema ei aivan pysy kasassa, ja siksi se kaipaisi vielä viimeistelyä, ja ehkä myös aineksen lisäämistä]
[luonnos - minusta runon teema ei aivan pysy kasassa, ja siksi se kaipaisi vielä viimeistelyä, ja ehkä myös aineksen lisäämistä]
Runo 14.3.2019
Kaupungin suonen kaarteessa
nainen tekee tiliä pupillit
läikkyen, tupakka on polttanut
reikiä kuluneeseen lakanaan
kengänkärjissä hiekkaa, eikä muuta
sanottavaa ole
emme näe
enää
***
[Tämä syntyi melkein kolmen tuhlatun ja hedelmättömän päivän jälkeen ehkä vartissa. Koska tein runon runokurssia varten, ja deadline oli jo 8 tuntia takanapäin, en joutanut miettiä sitä yhtään, vaikka haluaisin ehtiä kypsyttelemään. En voi siis sanoa olevani tyytyväinen siihen, etenkin kun "läikkyvät pupillit" läikkyi tähän Kaija Rantakarin kokoelmasta "Koko meren laajuus". Tajusin tapahtuneen vasta seuraavana aamuna. Ehkä se pitäisi korvata jollain. Joko runoon tai Rantakarille.]
nainen tekee tiliä pupillit
läikkyen, tupakka on polttanut
reikiä kuluneeseen lakanaan
kengänkärjissä hiekkaa, eikä muuta
sanottavaa ole
emme näe
enää
***
[Tämä syntyi melkein kolmen tuhlatun ja hedelmättömän päivän jälkeen ehkä vartissa. Koska tein runon runokurssia varten, ja deadline oli jo 8 tuntia takanapäin, en joutanut miettiä sitä yhtään, vaikka haluaisin ehtiä kypsyttelemään. En voi siis sanoa olevani tyytyväinen siihen, etenkin kun "läikkyvät pupillit" läikkyi tähän Kaija Rantakarin kokoelmasta "Koko meren laajuus". Tajusin tapahtuneen vasta seuraavana aamuna. Ehkä se pitäisi korvata jollain. Joko runoon tai Rantakarille.]
Runo 7.3.2019
[Runokurssille piti hyödyntää muistia - maailmanmuistoja, paikallisia muistoja, henkilökohtaisia. Olin aluksi täynnä ideoita, ja sitten en ollut. Sen sijaan tuli taas tällainen typografiakikkailu.]
Tunnen vielä huhtikuun
kastelemat villahansikkaasi
suullani kaakkoistuulen
kolean syleilyn
kirvelevän
sateen ihollani
aamuyön väriset
muistelmat
riivin kellastuneita sivuja
paperilennokkien laivue leijailee
Ikaroksen peräaallossa
haava umpeutuu kuin otsoniaukko
Kahvilaruno 27.2.2019
[Tämä syntyi... tai en jaksa selittää, työväenopiston runokurssille kotitehtävänä, mutta siis pidän taas runon visuaalisesta ilmeestä, joka syntyi taas vahingossa, viime metreillä ja niin, että vasta valmiista runosta (minulla oli deadline, joka oli ylittynyt melkein 2 tuntia) näin, että se sopii runon teemaan. No, omasta mielestäni]
Kuolleet kalat uivat mammuttipetäjän
latvasta kirkkaampiin vesiin
virutan varpaitani
rantakallioilla
taimenien
havut
kukkivat
muovisypressit
tarjoilijan kesämekko
poimuiset kasvot näyteikkunassa
kesä, oranssi rantapallo lentää kehyksen yli
Kuolleet kalat uivat mammuttipetäjän
latvasta kirkkaampiin vesiin
virutan varpaitani
rantakallioilla
taimenien
havut
kukkivat
muovisypressit
tarjoilijan kesämekko
poimuiset kasvot näyteikkunassa
kesä, oranssi rantapallo lentää kehyksen yli
Runo 14.2.2019
[Tämä alkoi kotitehtävänä, jossa piti kirjoittaa pastissi jostain klassisesta runomuodosta. Niinpä tämän työnimi oli aluksi Elegia Matti Nykäselle. Sitten tuli kuitenkin tämmöinen]
elonkorjuun aikaan
hautuu maan kuihtuneessa
povessa makaa jumala poikineen,
aarnikotka, ruostuneet naulat, armeijat
sortuneet tornit meren sylissä
korallien kuolin korina
musta ja valkoinen
äiti
pyyhkäise kasvosi
uurteet hyisellä vuorovedellä
saapuu Hermes, Afrodite, tai joku
jalkojenne jäljissä syttyy uusi
taivas, vanha maa
Hiljaiset asemat
[Olen ajatellut runojen sarjaa hiljaisten asemien teemalla. Junat ja kosminen kauhu, ne ovat lähellä sydäntäni, tässä tosin vain junat. Laitan poikkeuksellisesti kuvana, koska en viitsi edes alkaa yrittää toistaa toisen säkeistön visuaalista ilmettä Bloggerissa]
Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä, naista
kun pappi oli valmis
äitini kolmannessa polvessa
sanoi: annoitte sitten rengin nimen
ei minusta
tullut renkiä, tallinnassa
luulevat piiaksi.
äitini kolmannessa polvessa
sanoi: annoitte sitten rengin nimen
ei minusta
tullut renkiä, tallinnassa
luulevat piiaksi.
Corvus Trigeminus
Terävä kieli
nivelessä
lausuu kasan
haaskaa
puhkeavan
silmän räpäys on
maailma siipien
suojassa
nokka kairaa
kalloa, kynnet
irtoaa sulasta
ytimestä
säteilee spontaani
fissio,
vastavoima
Runo 6.11.2018
Lounaistuuli käy
päiväntasaajalta
napa-alueille
lehmusten lehvästö
huokaa tuoksunsa, huokaa
kömpelöiden hyönteisten parvi
nousee piilostaan, surahtaa
vihreään valoon
meden kutsusta, makean kasteen, kasteen
joka sen sormilta nuollaan
silmät kiinni, vedetään henkeen, kaikki, nyt, noustaan
latvaan, noustaan, ja sitten kuollaan
hyvin
pieneksi
hetkeksi.
Tajunta virtaa 31.10.2017
[Tehty runokurssin tunnilla tajunnanvirtaharjoituksen jalosteena. Jätin lukematta ryhmälle, varsinkin kun se sisältää niin paljon epäoriginaalia materiaalia - kuluneita sanontoja, ja jokunen ote oikeiden runoilijoiden runoista, luultavasti ainakin Antti Koivumäkeä jota olin lueskellut vähän aiemmin, eikä omasta mielestäni juurikaan runollista arvoa - mutta tallennettakoon silti tähän näillä saatesanoilla]
Aamutaivaalla parkkihallin värikirjo
valkyriat ratsastavat sen halki
halkeamasta tihkuu kirkasta mätää
Sudet ulvoivat,
karavaani oli kolaroinut korpitiellä ja korpit
nokkivat karavaanarien kalloista silmiä
Tunnustamme väriä muttemme syntejä
sen värisiä kuin mustelmat
nuoren vaimon kasvoilla muistomerkit
Aamutaivaalla parkkihallin värikirjo
valkyriat ratsastavat sen halki
halkeamasta tihkuu kirkasta mätää
Sudet ulvoivat,
karavaani oli kolaroinut korpitiellä ja korpit
nokkivat karavaanarien kalloista silmiä
Tunnustamme väriä muttemme syntejä
sen värisiä kuin mustelmat
nuoren vaimon kasvoilla muistomerkit
Pastissiyritelmä
Maisemakortissa Venus nousee
laventelitaivaan alla rypsipelto, vuosisatainen
nuorisoseura ja saarnamiehen
patsas
koivukuja kohoaa kirkasta kattokruunua kohti
ja siellä jossain
painomusteen alla
umpeen muuratut ikkunat
siellä täällä rehottavat
hirsipuutarhat
hävittyjen sotien muistomerkit
ja koivukujan
päässä kirkkomaa
eikä ristin
sielua.
Runo 10.10.2018
Kantavat rakenteet kumartuvat
ylitseni sylikseni, metsä
huutaa vastaan
mutten näe mitään
sumentuu ääri
ääniaallonmurtaja
kaikuu huokaan
syksyyn syykseni syyskyyt
tulevan talven lumi katollani
Runokseni I
Haen kirveeni ja veistän runoilijan
käsistä sanoja, haketta ja tikut
itkettävät ihoa, sulkakynästä
valuu arkille yksi sieväkin
säe, seinille roiskeita
nousee refluksina
minun runo
Runo 18.9.2018
Naakkaparvi höyryävän pellon yllä
maitokahvi läikähtää päällystevauriota
400 kilometrin jälkeen, käänny oikealle
- en ehkä ehdi ennen pimeää
Juna halkaisee pohjoisen avaruuden
dieselin tuoksu tulvii viljameren poikki
pikkupoikien kiskoilla kaulittujen kymmenpennisten
naakat laskeutuvat vaienneille puhelinlangoille
Kasvojeni jänteet taipuvat, pojista jäljellä
ruskettunut polkupyörä kuivuneessa luomassa
Mopofiktio 2018
[Kriittisen korkeakoulun ennakkotehtävä keväältä 2018 kertoo luokkakokouksesta, jota ei koskaan ollut - tietääkseni! En tiennyt, miten rehellinen jutussa piti olla, mutta mistäs ne mitään voivat tai edes joutavat tarkistaa. Jutun kirjoittamisen aikoihin huhtikuussa 2018 olin lukenut Antti Tuuria ja Ossi Nymania, luullakseni vaikutteet näkyvät.]
Ihoni tuntui yhä hieman kostealta, kun puin ylleni huolimattomasti viikkaamani kauluspaidan. Napitin sen aivan ylös asti. Housut olivat jääneet isoiksi, ajattelin niiden näyttävän sellaisilta, jotka Pelle Hermanni laittaisi hautajaisiin. Nostin paidan kaulukset ylös ja yritin muistella, miten solmio solmitaan. Ei siitä ollut kuin pari vuotta, kun olisin vielä osannut sen unissanikin, mutta en ollut enää vähään aikaan jaksanut pukeutua aivan erityisesti töihin. Solmimisen taito tuntui hävinneen lihasmuististani. Muutaman yrityksen jälkeen tyydyin etsimään netistä ohjeita, ja sain lopulta tehtyä kömpelön solmun. Ajattelin, että se saa luvan kelvata ja sujautin solmioneulan paikoilleen.
Ihoni tuntui yhä hieman kostealta, kun puin ylleni huolimattomasti viikkaamani kauluspaidan. Napitin sen aivan ylös asti. Housut olivat jääneet isoiksi, ajattelin niiden näyttävän sellaisilta, jotka Pelle Hermanni laittaisi hautajaisiin. Nostin paidan kaulukset ylös ja yritin muistella, miten solmio solmitaan. Ei siitä ollut kuin pari vuotta, kun olisin vielä osannut sen unissanikin, mutta en ollut enää vähään aikaan jaksanut pukeutua aivan erityisesti töihin. Solmimisen taito tuntui hävinneen lihasmuististani. Muutaman yrityksen jälkeen tyydyin etsimään netistä ohjeita, ja sain lopulta tehtyä kömpelön solmun. Ajattelin, että se saa luvan kelvata ja sujautin solmioneulan paikoilleen.
Hyvä yritys
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille lopputyönä keväällä 2018, ja vähän paranneltu Kriittisen korkeakoulun ennakkotehtävää varten. En ole vieläkään koskaan käynyt naurujoogassa. Juttua kirjoittaessa, ja vielä nytkin, minua ahdistaa jutussa jokin. Olen siitä muuten ihan ylpeä - ehkä lopetusta lukuunottamatta - mutta pelkään että jotenkin tahtomattani ja huomaamattani pilkkaan siinä ihmisiä. Tarkoitan erityisesti Inaria. Henkilöstöpäällikköä saakin lyödä vähän halvalla, kuten myös markkina-analyytikkoa, joka muistuttaa vähän minua itseäni]
Inari Raatteentie katseli peilikuvaansa silmästä silmään ja hengitti syvään. Järjellään hän tiesi olevansa ammattilainen, hän oli pitänyt kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja aiemminkin, mutta aina sellaiselle yleisölle, joka oli tullut oma-aloitteisesti hänen tunneilleen. Tämä oli hänelle vierasta maaperää, eikä hän varmaan olisi alkanut myydä palveluitaan yrityksille, ellei hänen vuokraemäntä olisi tullut vanhuuttaan ahneeksi. Kaiken lisäksi asiakas ei ollut tällä kertaa jokin edistyksellinen mainostoimisto, jonka väestä hän olisi tuntenut puolet. Pari viikkoa sitten hän ei olisi suostunut uskomaan, että istuisi pukuhuoneessa sellaisen pankin konttorikompleksissa, jota hän oli vierastanut aina ja boikotoinut siitä asti, kun muuan toimittaja oli paljastanut pankin ulkomaisen haaran kytköksistä aseteollisuuteen.
Tässä hän kuitenkin oli. Inarin oli myönnettävä, että hänelle soittanut henkilöstöpäällikkö oli puhelimessa vaikuttanut mukavalta ihmiseltä. Lisäksi hänelle ei ollut koskaan tarjottu sellaista korvausta tunnista, että se kattaisi hänen osuutensa vuokrasta useammaksi kuukaudeksi. Sitä paitsi, Inari järkeili, mitä enemmän pankki käyttäisi varojaan johonkin hyvään, sitä vähemmän sitä riittäisi pahaan. Ehkä hän onnistuisi herättelemään edes muutaman niistä ihmisistä, joiden eteen hän kotvasen kuluttua astuisi. Inari kävi läpi vielä kerran muistiinpanonsa, kääntyi peiliä kohti ja pyyhkäisi epäilykset hymyn alle. Hyvin tämä menisi. Kolmas ovi vasemmalla, siellä oli ryhmäliikuntatila, ja sinne hän nyt asteli.
I
Inari Raatteentie katseli peilikuvaansa silmästä silmään ja hengitti syvään. Järjellään hän tiesi olevansa ammattilainen, hän oli pitänyt kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja aiemminkin, mutta aina sellaiselle yleisölle, joka oli tullut oma-aloitteisesti hänen tunneilleen. Tämä oli hänelle vierasta maaperää, eikä hän varmaan olisi alkanut myydä palveluitaan yrityksille, ellei hänen vuokraemäntä olisi tullut vanhuuttaan ahneeksi. Kaiken lisäksi asiakas ei ollut tällä kertaa jokin edistyksellinen mainostoimisto, jonka väestä hän olisi tuntenut puolet. Pari viikkoa sitten hän ei olisi suostunut uskomaan, että istuisi pukuhuoneessa sellaisen pankin konttorikompleksissa, jota hän oli vierastanut aina ja boikotoinut siitä asti, kun muuan toimittaja oli paljastanut pankin ulkomaisen haaran kytköksistä aseteollisuuteen.
Tässä hän kuitenkin oli. Inarin oli myönnettävä, että hänelle soittanut henkilöstöpäällikkö oli puhelimessa vaikuttanut mukavalta ihmiseltä. Lisäksi hänelle ei ollut koskaan tarjottu sellaista korvausta tunnista, että se kattaisi hänen osuutensa vuokrasta useammaksi kuukaudeksi. Sitä paitsi, Inari järkeili, mitä enemmän pankki käyttäisi varojaan johonkin hyvään, sitä vähemmän sitä riittäisi pahaan. Ehkä hän onnistuisi herättelemään edes muutaman niistä ihmisistä, joiden eteen hän kotvasen kuluttua astuisi. Inari kävi läpi vielä kerran muistiinpanonsa, kääntyi peiliä kohti ja pyyhkäisi epäilykset hymyn alle. Hyvin tämä menisi. Kolmas ovi vasemmalla, siellä oli ryhmäliikuntatila, ja sinne hän nyt asteli.
Kansakunnan ääniä
[Lyhyt kirjoitus tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2018, mutta loppujen lopuksi tein aivan toisenlaisen tekstin ja jätin tämän Scriveneriin pölyttymään. Muistaakseni häpesin, että lapsellista kakkahuumoria on maailma jo täynnä.]
Annoin housujeni valahtaa nilkkoihin, ja istahdin sitten posliiniselle valtaistuimelle synnyttämään aiemmin päivällä nauttimaani porsaanleikettä. Aavistin, että operaatiosta tulee raskas, enkä ollut ymmärtänyt varautua siihen ostamalla sanomalehteä myymälän puolelta. Taskussani ei ollut kuin avainnippu ja lompakko.
Siinä pinnistellessäni katselin ympärilleni. Ahtaan kopin oveen oli piirretty keltaisella tussilla iso kirkkovene. Sen sisällä oli pidetty vieraskirjaa. Selasin nimiä ja päivämääriä, yksi puhelinnumerokin siellä oli saatetekstillä »Hanna haluu panna». Ovessa oli pieni ruhje kohdassa, jossa kerrottiin Mikan olevan homo.
Oloni kävi tukalaksi. Muistin nyt vasta tarkistaa, että olihan vessapaperitelineen sisällä muutakin kuin tyhjä rulla. Oli siellä. Sitten aloin lukea telinettä, sinnekin olivat toijalalaiset ajattelijat ja muut ohikulkijat merkinneet aatoksensa aikakirjoihin. »Mädättäjäsuvakit pitäis ampua», oli joku avannut pelin. »Natsit vittuun Suomesta». »Mutavyöry pysäytettävä». Toivoin, ettei viimeksi mainittu ainakaan toteutuisi, sattui niin että mietin hätäsektion mahdollisuutta.
Jatkoin lukemista. Joku toivoi Alexander Stubbin porvarihallituksen kaatumista, ja joku muu oli vetänyt ruksin Stubbin nimen yli ja kirjoittanut alle »Sipilän».
Molskahti. Se oli merkki urakan päättymisestä. Nousin ylös, pyyhin mahdolliset jäännöserät pois, vedin vessan ja pesin käteni. Käsipyyhkeitä ei ollut, ravistelin käsiäni lavuaarin yllä ja kuivasin loput housuihini. Avainnippu kilisi taskussa, kaivoin sen esiin ja raaputin telineeseen kehotuksen mennä töihin.
Annoin housujeni valahtaa nilkkoihin, ja istahdin sitten posliiniselle valtaistuimelle synnyttämään aiemmin päivällä nauttimaani porsaanleikettä. Aavistin, että operaatiosta tulee raskas, enkä ollut ymmärtänyt varautua siihen ostamalla sanomalehteä myymälän puolelta. Taskussani ei ollut kuin avainnippu ja lompakko.
Siinä pinnistellessäni katselin ympärilleni. Ahtaan kopin oveen oli piirretty keltaisella tussilla iso kirkkovene. Sen sisällä oli pidetty vieraskirjaa. Selasin nimiä ja päivämääriä, yksi puhelinnumerokin siellä oli saatetekstillä »Hanna haluu panna». Ovessa oli pieni ruhje kohdassa, jossa kerrottiin Mikan olevan homo.
Oloni kävi tukalaksi. Muistin nyt vasta tarkistaa, että olihan vessapaperitelineen sisällä muutakin kuin tyhjä rulla. Oli siellä. Sitten aloin lukea telinettä, sinnekin olivat toijalalaiset ajattelijat ja muut ohikulkijat merkinneet aatoksensa aikakirjoihin. »Mädättäjäsuvakit pitäis ampua», oli joku avannut pelin. »Natsit vittuun Suomesta». »Mutavyöry pysäytettävä». Toivoin, ettei viimeksi mainittu ainakaan toteutuisi, sattui niin että mietin hätäsektion mahdollisuutta.
Jatkoin lukemista. Joku toivoi Alexander Stubbin porvarihallituksen kaatumista, ja joku muu oli vetänyt ruksin Stubbin nimen yli ja kirjoittanut alle »Sipilän».
Molskahti. Se oli merkki urakan päättymisestä. Nousin ylös, pyyhin mahdolliset jäännöserät pois, vedin vessan ja pesin käteni. Käsipyyhkeitä ei ollut, ravistelin käsiäni lavuaarin yllä ja kuivasin loput housuihini. Avainnippu kilisi taskussa, kaivoin sen esiin ja raaputin telineeseen kehotuksen mennä töihin.
Satu
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018 kotitehtävänä. Teemana oli satu].
Kaukana idässä, maailman reunalla, törrötti maasta sinertävänharmaa vuori kuin reikäinen kulmahammas. Sen laki oli valkoinen, ja sen pohjoisella rinteellä oli luola. Siellä majaansa piti lohikäärme nimeltään Hefrung. Sen laki oli yksinkertaisempi, hän halusi vain olla rauhassa.
Eräänä päivänä aurinko peitteli vuoren alla levittyvän laakson kultaiseen kimallukseen, mutta Hefrung istuskeli kielekkeellä otsa kurtussa ja kuunteli. Jokin oli herättänyt hänet yöllä. Unenpöpperössä Hefrung ei ollut jaksanut asiaa kauaa miettiä, mutta heti aamutoimiensa jälkeen hänet oli vallannut epäilys. Nyt hän oli varma. Ihmiset olivat jälleen tunkeutuneet Hefrungin reviirille. Edellisestä kerrasta oli tuskin neljääkymmentä vuotta! Eivätkö ne opeta pojilleen ja tyttärilleen mitään? Nyt Hefrung joutuisi taas polttamaan jonkun kyläpahasen varoituksena niille houkille, ja sitä hän ei haluaisi tehdä. Huono omatunto kiusaisi häntä taas kuukausikaupalla, varmaankin hän saisi taas ihottumaa siipiinsä, eikä silloin olisi lainkaan hauska käydä sunnuntailennoilla aution laakson yllä.
Vaan ei auttanut. Hefrung teroitti kyntensä, kiillotti siipensä ja suoritti äänenavauksen. Se ajaisi ainakin itsesuojeluvaistoisimmat tiehensä. Sitten hän levitti siipensä ja ponnahti lentoon. Lumi pöllysi vuorenhuipulla, laaksossa puiden latvat kumarsivat syvään, kun Hefrung iski ilmaa ja lähti jyrkkään nousukiitoon.
Kaukana idässä, maailman reunalla, törrötti maasta sinertävänharmaa vuori kuin reikäinen kulmahammas. Sen laki oli valkoinen, ja sen pohjoisella rinteellä oli luola. Siellä majaansa piti lohikäärme nimeltään Hefrung. Sen laki oli yksinkertaisempi, hän halusi vain olla rauhassa.
Eräänä päivänä aurinko peitteli vuoren alla levittyvän laakson kultaiseen kimallukseen, mutta Hefrung istuskeli kielekkeellä otsa kurtussa ja kuunteli. Jokin oli herättänyt hänet yöllä. Unenpöpperössä Hefrung ei ollut jaksanut asiaa kauaa miettiä, mutta heti aamutoimiensa jälkeen hänet oli vallannut epäilys. Nyt hän oli varma. Ihmiset olivat jälleen tunkeutuneet Hefrungin reviirille. Edellisestä kerrasta oli tuskin neljääkymmentä vuotta! Eivätkö ne opeta pojilleen ja tyttärilleen mitään? Nyt Hefrung joutuisi taas polttamaan jonkun kyläpahasen varoituksena niille houkille, ja sitä hän ei haluaisi tehdä. Huono omatunto kiusaisi häntä taas kuukausikaupalla, varmaankin hän saisi taas ihottumaa siipiinsä, eikä silloin olisi lainkaan hauska käydä sunnuntailennoilla aution laakson yllä.
Vaan ei auttanut. Hefrung teroitti kyntensä, kiillotti siipensä ja suoritti äänenavauksen. Se ajaisi ainakin itsesuojeluvaistoisimmat tiehensä. Sitten hän levitti siipensä ja ponnahti lentoon. Lumi pöllysi vuorenhuipulla, laaksossa puiden latvat kumarsivat syvään, kun Hefrung iski ilmaa ja lähti jyrkkään nousukiitoon.
Parody Noir
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2018. Tehtävänantona oli muistaakseni valita joku erityinen genre, ja yrittää saada kiinni valitun genren konventioista ja tyylistä. Tai sitten parodioida sitä. "Voittajan aamiainen" on apinoitu Max Payne 3 -videopelistä, ja erityisesti omista vitseistäni nauratti etsivän nimi: Mikael Riihi eli Mikki Riihi eli... Puolen sivun rajoite valitettavasti jättää tarinan tyngäksi. Ehkä hyvä niin]
Yksityisetsivä Mikael Riihi jauhoi särkylääkkeen puoliksi tyhjään viskilasiinsa, ja kulautti voittajan aamiaisen kerralla alas kurkustaan. Viikkoja jatkunut sade rummutti ikkunalaudalla, sälekaihtimien välistä tihkuva valo paljasti Riihen toimistossa leijailevan sinisen savun. Riihi raotti kaihtimia ja katseli ulos. Joku olisi voinut nähdä ohikulkijoita, Riihi näki varkaita ja vaimonhakkaajia, puukottajia ja parittajia. Saalistajia ja saalistettavia. Toimiston oveen koputettiin. Riihi pyyhki hikeä otsaltaan, piilotti viskilasin arkistokaappiin ja huusi oven olevan auki.
Ovi kävi, ja toimiston udun takaa Riihen eteen asteli mustaan leninkiin sonnustautunut vaalea nainen. Etsivä Riihi oli odottanut paljon vanhempaa pokaa, leskirouvan ääni oli edellisenä päivänä kuulostanut puhelimessa niin käheältä, että väkijuomia ja tupakkaa olisi samaan päästäkseen kulutettava paljon kauemmin kuin tällä leidillä oli ikää.
- Tekö olette se salapoliisi?
- Yksityisetsivä. Mikael Riihi, palveluksessanne. Otan osaa.
- Helena Totenberg, ja kiitos, nainen sanoi, ja kaivoi laukustaan savukkeen. Riihi tarjosi apuaan sen sytyttämisessä. Itselleen hän sytytti tupakan.
Rouva Totenberg selvitti toimeksiannon vielä kerran Riihelle, vaikka mielessään Riihi oli jo hyväksynyt sen. Herman Totenberg, vasta hiljattain 85 vuotta täyttänyt vuorineuvos, oli muutama päivä sitten löytynyt kylpyhuoneesta, hirttoköysi kädestään. Viranomaisraportin mukaan mies oli yrittänyt itsemurhaa, mutta liukastunut yrittäessään kiinnittää köyttä kylpyammeen yllä olevaan verhotankoon. Helena Totenberg ei ollut asiasta niin varma, ja siksi hän oli kääntynyt Riihen puoleen.
Yksityisetsivä Mikael Riihi jauhoi särkylääkkeen puoliksi tyhjään viskilasiinsa, ja kulautti voittajan aamiaisen kerralla alas kurkustaan. Viikkoja jatkunut sade rummutti ikkunalaudalla, sälekaihtimien välistä tihkuva valo paljasti Riihen toimistossa leijailevan sinisen savun. Riihi raotti kaihtimia ja katseli ulos. Joku olisi voinut nähdä ohikulkijoita, Riihi näki varkaita ja vaimonhakkaajia, puukottajia ja parittajia. Saalistajia ja saalistettavia. Toimiston oveen koputettiin. Riihi pyyhki hikeä otsaltaan, piilotti viskilasin arkistokaappiin ja huusi oven olevan auki.
Ovi kävi, ja toimiston udun takaa Riihen eteen asteli mustaan leninkiin sonnustautunut vaalea nainen. Etsivä Riihi oli odottanut paljon vanhempaa pokaa, leskirouvan ääni oli edellisenä päivänä kuulostanut puhelimessa niin käheältä, että väkijuomia ja tupakkaa olisi samaan päästäkseen kulutettava paljon kauemmin kuin tällä leidillä oli ikää.
- Tekö olette se salapoliisi?
- Yksityisetsivä. Mikael Riihi, palveluksessanne. Otan osaa.
- Helena Totenberg, ja kiitos, nainen sanoi, ja kaivoi laukustaan savukkeen. Riihi tarjosi apuaan sen sytyttämisessä. Itselleen hän sytytti tupakan.
Rouva Totenberg selvitti toimeksiannon vielä kerran Riihelle, vaikka mielessään Riihi oli jo hyväksynyt sen. Herman Totenberg, vasta hiljattain 85 vuotta täyttänyt vuorineuvos, oli muutama päivä sitten löytynyt kylpyhuoneesta, hirttoköysi kädestään. Viranomaisraportin mukaan mies oli yrittänyt itsemurhaa, mutta liukastunut yrittäessään kiinnittää köyttä kylpyammeen yllä olevaan verhotankoon. Helena Totenberg ei ollut asiasta niin varma, ja siksi hän oli kääntynyt Riihen puoleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)