[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2017. Mikähän harjoitustehtävän teema on ollut, en tiedä taaskaan.]
Tenttiaikaa oli jäljellä vielä varttitunti. Tuijotin lähes puhdasta arkkia, olin saanut sen kansisivulle ylös vain nimeni ja marginaalit. Alkoi vaikuttaa siltä, ettei mikään spontaani kansainvälinen hätätila tai jumalallinen väliintulo keskeyttäisi tenttiä ja vapauttaisi minua. Otin kysymyspaperin vielä kerran kouraani ja yritin lukea ensimmäisen kysymyksen. Tarkistin varmuuden vuoksi vielä kerran myös kurssin nimen, mutta lukutaidossani ei näyttänyt olevan mitään vikaa.
Laskin paperit pöydälle ja kirjoitin vastauspaperille, etten katunut mitään muuta kuin että istuin näinkin kauan tenttisalissa. Loppuun lisäsin kiitoksen ja anteeksipyynnön. Palautin paperit, ja lähdin ulos nauttimaan joululoman ensimmäisistä minuuteista. Oloni oli sekä vapautunut että ahdistunut. Lumihiutaleet sinkoilivat kasvoilleni kuin heittotähdet, mikä sai mieleni asettamaan ajatukset epäonnistuneesta syyslukukaudesta oikeisiin mittaisuhteisiin. Maailmassa oli vielä todellisiakin ongelmia kuin käheä-äänisen pedagogian mestarin knopit, joiden kytkökset reaalimaailmaan oli syksyn ensimmäisestä luennosta alkaen jäänyt minulle epäselviksi. Kerran olin erehtynyt kysymään selvennystä johonkin asiaan, mutta saamani selvitys ei sen paremmin herättänyt lisäkysymyksiä kuin suonut vastauksia. Päätin olla märehtimättä asiaa enempää, kun en voinut asioihin enää vaikuttaa. Päivä saattoi olla vuoden pimein, mutta teknisesti ottaen talvipäivänseisaus oli jo takana. Myräkkä ulkona yltyi, kevättä kohti olin matkalla.
Kohtaus yökerhossa
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2017. En muista yhtään, mikä oli tehtävänanto, mutta jotenkin olin otsikoinut jutun nimellä "Todellisuuden emotionaalinen konstruointi". Olen ollut tosi fiksu keväällä 2017, koska nyt en tajua ollenkaan.]
Hotellin yökerho oli tummanruskea valtava Sali, jonka toisella puolella oli baari, ja toisella tanssilattia. Välissä oli pöytiä ja reunoilla aitioita. Tiskin yläpuolella oli mauton, punainen neonvalokyltti, jossa luki yökerhon nimi. Viittilöin baarimikkoa täyttämään lasini vielä kerran. Pyylevä, viiksekäs mies nyökkäsi, ja kaatoi lasini puolilleen Jack Danielsia. Otin lasin käteeni, ja käännyin katsomaan salin toiselle puolelle. Aitioissa istui ihmisiä toisiaan lääppimässä. Toiset tanssivat niin kutsutun musiikin mukana strobovalojen välkkeessä. En ollut varma, oliko tanssilattian keskellä kiemurteleva nuori mies epilepsiakohtauksen kourissa. Mitä helvettiä minä täällä teen, kysyin itseltäni. ”Ehkä olet etsimässä jotain”, baarimikko sanoi. Tajusin vasta silloin puhuneeni ääneen. Vilkaisin baarimikkoa, ja join sitten lasini tyhjäksi yhdellä kulauksella. Laskin lasin tiskille, heilautin oikeaa etusormeani lasia kohti mutta en jaksanut nostaa päätäni tarjoilijaa päin.
Katselin peilikuvaani baaritiskin säröllä olevasta lasisesta pinnasta. Muisto palasi mieleeni nopeina välähdyksinä viskin loristessa lasiini. Hengitykseni tiheni, mieleni teki oksentaa. Sitten vedin henkeäni, ja join muiston kurkustani alas yhdellä kulauksella, ja siedin taas hetken verran paremmin omaa seuraani ja vastenmielistä jumputusta. Ei. Olin menettämässä jotain.
Tyyliharjoitus, taas
[Tehty todennäköisesti keväällä 2017 Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla tunnin aikana. Idea oli kirjoittaa ensin lyhyt juttu jostain arkisesta sattumuksesta, ja sen jälkeen kirjoittaa sama juttu uudestaan, mutta tyyliä vaihdellen. Kurssinvetäjä ilmoitti aina, milloin tyyliä piti vaihtaa ja mihin.]
Ennen töihiinlähtöä päätän tehdä päivän hyvän työn ja viedä maitotölkit ja pakastepitsarasiat roskiin. Raahaudun pari kerrosta alas, mutta pistän oitis vipinää kinttuihin kun kuulen jossainpäin rappua oven käyvän.
Ehdn roskikselle. Avaan kannen ja yritän kaataa pahvikasan suoraan sisään. Olisi pitänyt muistaa hulluuden määritelmä. Huokaisen syvään, ja alan äheltää pitsalaatikoita yksitellen roskiin, ja kun ne eivät suosiolla irtoa, alan riuhtoa niitä pois muovipussista ja sadatella hiljaa.
"Moi", kuuluu vierestäni. Se on uusi naapurini, nuori sievä sairaanhoitaja. Häkellyn, enkä saa sanaa suustani. Sen sijaan saan kyllä tiputettua roskiksen kannen sormilleni, mikä saa minusta ulos yllättyneen saatanan. Tyttö lähtee äkkiä pois. Änkytän tervehdyksen perään.
Aamupäivän istun työpaikan kahvihuoneen pystybaarissa pahviseen kahvimukiin tuijottaen ja manaten jälleen kerran loistavasti hoidettua tilannetta.
***
Ennen töihiinlähtöä päätän tehdä päivän hyvän työn ja viedä maitotölkit ja pakastepitsarasiat roskiin. Raahaudun pari kerrosta alas, mutta pistän oitis vipinää kinttuihin kun kuulen jossainpäin rappua oven käyvän.
Ehdn roskikselle. Avaan kannen ja yritän kaataa pahvikasan suoraan sisään. Olisi pitänyt muistaa hulluuden määritelmä. Huokaisen syvään, ja alan äheltää pitsalaatikoita yksitellen roskiin, ja kun ne eivät suosiolla irtoa, alan riuhtoa niitä pois muovipussista ja sadatella hiljaa.
"Moi", kuuluu vierestäni. Se on uusi naapurini, nuori sievä sairaanhoitaja. Häkellyn, enkä saa sanaa suustani. Sen sijaan saan kyllä tiputettua roskiksen kannen sormilleni, mikä saa minusta ulos yllättyneen saatanan. Tyttö lähtee äkkiä pois. Änkytän tervehdyksen perään.
Aamupäivän istun työpaikan kahvihuoneen pystybaarissa pahviseen kahvimukiin tuijottaen ja manaten jälleen kerran loistavasti hoidettua tilannetta.
***
Kaupunkikierros
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2017 kotitehtävänä olen yrittänyt kuvata mahdollisimman objektiivisesti miljöötä.]
Aurinko paistaa sumuharson takana kaupunkia ympäröivän metsän yläpuolella. Sieltä täältä halkeilleen asfaltin railoista puskee ruskeaa heinää. Viime yönä on satanut lunta, ja ohuessa lumipeitteessä näkyy pienen eläimen jälkiä, ne kulkevat kadun poikki lehdettömästä pusikosta harmaasta betonista valettuun kerrostaloon. On hiljaista. Tuulen humina nostaa välillä ääntään, se lennättää hetken harmaanruskeita, koppuraisia lehtiä maasta ja kirskuttaa lähellä seisovaa maailmanpyörää. Sen vieressä olevaa paikoilleen ruostunutta karusellia tuuli ei huojuta, kuten ei myöskään romahtaneen katoksen eikä roskien alle puoliksi hautautuneita törmäilyautoja.
Kaupungin talot ovat suuria, betonista tai tiilestä kasattuja kerrostaloja. Niiden ikkunoissa vain harvoissa on lasit jäljellä. Parvekkeiden kaiteet ovat ruosteessa nekin, muutamat ovat sortuneet. Kävelen sisään yhteen taloista. Rappukäytävä on täynnä roskia ja lasinsiruja, kaikki tomun peitossa. Seinällä on muutamia graffiteja. Auringonvalo siivilöityy portaikon ikkunasta sisään ja paljastaa leijailevan pölyn. Useimpien asuntojen ovet ovat jääneet auki, jotkut on otettu saranoiltaan ja lojuvat nyt lattioilla. Kuljen portaita ylös niin kauan kun niitä riittää, ja sitten astun yhteen asuntoon sisään. Siellä on muutama pöytä, tuoleja ja sohva, jonka päällinen on repeytynyt. Lattia on niin ikään tomun peitossa, ja rottien tai lintujen ulosteiden. Pöydällä on harmaan tomun alla sanomalehti, ja se on päivätty huhtikuulle 1986.
Aurinko paistaa sumuharson takana kaupunkia ympäröivän metsän yläpuolella. Sieltä täältä halkeilleen asfaltin railoista puskee ruskeaa heinää. Viime yönä on satanut lunta, ja ohuessa lumipeitteessä näkyy pienen eläimen jälkiä, ne kulkevat kadun poikki lehdettömästä pusikosta harmaasta betonista valettuun kerrostaloon. On hiljaista. Tuulen humina nostaa välillä ääntään, se lennättää hetken harmaanruskeita, koppuraisia lehtiä maasta ja kirskuttaa lähellä seisovaa maailmanpyörää. Sen vieressä olevaa paikoilleen ruostunutta karusellia tuuli ei huojuta, kuten ei myöskään romahtaneen katoksen eikä roskien alle puoliksi hautautuneita törmäilyautoja.
Kaupungin talot ovat suuria, betonista tai tiilestä kasattuja kerrostaloja. Niiden ikkunoissa vain harvoissa on lasit jäljellä. Parvekkeiden kaiteet ovat ruosteessa nekin, muutamat ovat sortuneet. Kävelen sisään yhteen taloista. Rappukäytävä on täynnä roskia ja lasinsiruja, kaikki tomun peitossa. Seinällä on muutamia graffiteja. Auringonvalo siivilöityy portaikon ikkunasta sisään ja paljastaa leijailevan pölyn. Useimpien asuntojen ovet ovat jääneet auki, jotkut on otettu saranoiltaan ja lojuvat nyt lattioilla. Kuljen portaita ylös niin kauan kun niitä riittää, ja sitten astun yhteen asuntoon sisään. Siellä on muutama pöytä, tuoleja ja sohva, jonka päällinen on repeytynyt. Lattia on niin ikään tomun peitossa, ja rottien tai lintujen ulosteiden. Pöydällä on harmaan tomun alla sanomalehti, ja se on päivätty huhtikuulle 1986.
Rainbow Six: Siege
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotitehtävänä keväällä 2017. Tekstiä kirjoittaessani mietin, mitenkähän meidän joidenkin sinkkuelämä se tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mystistä.]
Perjantaina, neljältä iltapäivällä avokonttori oli jo hiljentynyt, ja enää vain Teron ja Eveliinan työpisteiltä kuului näppäimistöjen nakutusta. Lopulta Eveliina läpsäytti kannettavansa kiinni. ”Tämä taitaa olla tässä tältä viikolta. Kysyit päivällä, onko minulla viikonloppusuunnitelmia. Ei ole. Oliko sinulla mitään?”, hän kysyi Terolta. ”Ei minullakaan taida olla mitään erityistä”, Tero sanoi. Eveliina puki ulkovaatteita ylleen, ja lyhyen ikuisuuden jälkeen hän sanoi: ”Minun tekisi aivan kauheasti mieli jotain mättöruokaa. Nakkeja ja muusia. Lähdetkö kanssani syömään jonnekin?”. Tero nosti päänsä taulukkolaskentaohjelmasta ja katsoi Eveliinaa. ”Ei kun hemmetti. Minun piti tavata yhtä kaveria tässä alkuillasta. Miksei muuten”, Tero sanoi sitten. Puoli tuntia myöhemmin toimisto oli autio.
Teron asunto oli niukasti sisustettu yksiö, jonka ainoaa huonetta hallitsi kirjahylly, sohva ja televisio. Tero istui sohvalla kuulokkeet päässään, ja pelasi yhtä ammuskelupeliä Internet-yhteyden päässä olevan kaverinsa Sampon kanssa. ”Jonna murjottaa taas, hän olisi halunnut viettää perheiltaa, vaikka sanoin kyllä eilen sopineeni sinun kanssa terroristijahdista. ”, Sampo sanoi väliajalla. ”No jaa. Ainakin sinulla on joku. Minulla tämä leppoisa poikamieselämä tuntuu jatkuvan”. Teron puhelin piti ääntä, se oli WhatsApp-viesti Eveliinalta. Hän oli lähettänyt Terolle kuvan ruokapöydästä, jossa oli lautasella makkaraperunat ja lasissa punaviiniä. Teroa nauratti, hän lähetti nauravan hymiön paluuviestinä. ”Missä oikein luuhaat, matsi alkoi jo”, Sampo sanoi. ”Sori, työkaveri vaan lähetti hauskan kuvan, vastasin siihen”, Tero sanoi ja otti huikan oluestaan.
Perjantaina, neljältä iltapäivällä avokonttori oli jo hiljentynyt, ja enää vain Teron ja Eveliinan työpisteiltä kuului näppäimistöjen nakutusta. Lopulta Eveliina läpsäytti kannettavansa kiinni. ”Tämä taitaa olla tässä tältä viikolta. Kysyit päivällä, onko minulla viikonloppusuunnitelmia. Ei ole. Oliko sinulla mitään?”, hän kysyi Terolta. ”Ei minullakaan taida olla mitään erityistä”, Tero sanoi. Eveliina puki ulkovaatteita ylleen, ja lyhyen ikuisuuden jälkeen hän sanoi: ”Minun tekisi aivan kauheasti mieli jotain mättöruokaa. Nakkeja ja muusia. Lähdetkö kanssani syömään jonnekin?”. Tero nosti päänsä taulukkolaskentaohjelmasta ja katsoi Eveliinaa. ”Ei kun hemmetti. Minun piti tavata yhtä kaveria tässä alkuillasta. Miksei muuten”, Tero sanoi sitten. Puoli tuntia myöhemmin toimisto oli autio.
Teron asunto oli niukasti sisustettu yksiö, jonka ainoaa huonetta hallitsi kirjahylly, sohva ja televisio. Tero istui sohvalla kuulokkeet päässään, ja pelasi yhtä ammuskelupeliä Internet-yhteyden päässä olevan kaverinsa Sampon kanssa. ”Jonna murjottaa taas, hän olisi halunnut viettää perheiltaa, vaikka sanoin kyllä eilen sopineeni sinun kanssa terroristijahdista. ”, Sampo sanoi väliajalla. ”No jaa. Ainakin sinulla on joku. Minulla tämä leppoisa poikamieselämä tuntuu jatkuvan”. Teron puhelin piti ääntä, se oli WhatsApp-viesti Eveliinalta. Hän oli lähettänyt Terolle kuvan ruokapöydästä, jossa oli lautasella makkaraperunat ja lasissa punaviiniä. Teroa nauratti, hän lähetti nauravan hymiön paluuviestinä. ”Missä oikein luuhaat, matsi alkoi jo”, Sampo sanoi. ”Sori, työkaveri vaan lähetti hauskan kuvan, vastasin siihen”, Tero sanoi ja otti huikan oluestaan.
Taksikuski
[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2017. En muista enää tehtävänantoa, mutta siitä tuli juttu hotakaislaisesta taksikuskista. Minua vähän ärsytti, kun opettaja arvasi minun ajatelleen Hotakaisen 'Klassikko'-romaanin autokauppias Kartiota]
”Saatana!”, Seppo karjaisi. Hänen teki mieli paiskata kännykkä sulavaan keväthankeen ja polkea se tohjoksi. Hän kuitenkin nielaisi kiukkunsa, rauhoittui, ahtoi loput lihapiirakasta suuhunsa ja palasi sitten autoon odottelemaan pokaa. Tavanomaisesti, silloin kun Mirkku ei soitellut hänelle, hän nautti arkipäivien verkkaisesta tunnelmasta, kun riitti kuskata muutama eteläisten kaupunginosien turkiksiin pukeutunut rouva Stockmannille ja tyyriitä pukuja käyttävä mies lentokentälle. Vuokraan ja muihin laskuihin tarvittava varallisuus lunastettiin verellä ja hiellä viikonloppuiltaisin.
Lihapiirakka ja sen väliin sullottu lenkkimakkaran viipale lämmitti vielä Sepon parissa vuodessa kasvamaan päässyttä vatsaa, kun taksipäätteeltä tuli toimeksianto lentokentälle kyytiä tahtovasta asiakkaasta. Seppo käynnisti Mercedes-Benzin ja lähti ajamaan Porthaninkatua alas. Perille saavuttuaan Seppo pyyhkäisi vaistomaisesti viiksistään ruoantähteitä ja röyhtäisi pikaisesti, ettei asiakkaan kuullen tarvinnut. Hän oli odottanut pokan olevan joku viimeisen päälle laittautunut liikemies, mutta autoon astuikin kirpputorirääsyihin kietoutunut keski-ikäinen mies parin kangassäkin kanssa.
”Päivää. Lentokentällekö pitäisi siis päästä?”, Seppo kysyi.
”Hyvää päivää. Voi kyllä, sinne minun pitäisi todella päästä”, mies vastasi.
Seppo nosti toista kulmakarvaansa, mutta napsautti sitten taksamittarin päälle ja lähti ajamaan kohti Helsinki-Vantaata. Hän vilkuili peruutuspeilistä takapenkille ilmaantunutta hahmoa, tyyppi oli jotenkin tutunnäköinen. Sepon tarkkailun kuitenkin keskeytti puhelin. Se oli Mirkku. Taas. Seppo tunsi, miten lihapiirakan lämpö alkoi muuttua poltteluksi.
”Minä en nyt millään joutaisi sinun mäkätystä kuuntelemaan, saat kyllä elatusmaksusi”, Seppo vastasi puhelimeen ja sulki sen saman tien. ”Ämmä”, Seppo lisäsi vielä ennen kuin vaihtoi puhelimen äänettömälle ja laski sen käsistään. Hän nautti ajatellessaan, miten Mirkkua täytyi suututtaa, kun ei ollut ehtinyt saada suunvuoroa. Sitten hän muisti takapenkillä istuvan miehen. ”Pahoittelen että jouduit kuulemaan tuon. Sukurasite, ymmärräthän”, hän selitti pokalle, jonka hymyä välikohtaus ei ollut pyyhkäissyt.
”Saatana!”, Seppo karjaisi. Hänen teki mieli paiskata kännykkä sulavaan keväthankeen ja polkea se tohjoksi. Hän kuitenkin nielaisi kiukkunsa, rauhoittui, ahtoi loput lihapiirakasta suuhunsa ja palasi sitten autoon odottelemaan pokaa. Tavanomaisesti, silloin kun Mirkku ei soitellut hänelle, hän nautti arkipäivien verkkaisesta tunnelmasta, kun riitti kuskata muutama eteläisten kaupunginosien turkiksiin pukeutunut rouva Stockmannille ja tyyriitä pukuja käyttävä mies lentokentälle. Vuokraan ja muihin laskuihin tarvittava varallisuus lunastettiin verellä ja hiellä viikonloppuiltaisin.
Lihapiirakka ja sen väliin sullottu lenkkimakkaran viipale lämmitti vielä Sepon parissa vuodessa kasvamaan päässyttä vatsaa, kun taksipäätteeltä tuli toimeksianto lentokentälle kyytiä tahtovasta asiakkaasta. Seppo käynnisti Mercedes-Benzin ja lähti ajamaan Porthaninkatua alas. Perille saavuttuaan Seppo pyyhkäisi vaistomaisesti viiksistään ruoantähteitä ja röyhtäisi pikaisesti, ettei asiakkaan kuullen tarvinnut. Hän oli odottanut pokan olevan joku viimeisen päälle laittautunut liikemies, mutta autoon astuikin kirpputorirääsyihin kietoutunut keski-ikäinen mies parin kangassäkin kanssa.
”Päivää. Lentokentällekö pitäisi siis päästä?”, Seppo kysyi.
”Hyvää päivää. Voi kyllä, sinne minun pitäisi todella päästä”, mies vastasi.
Seppo nosti toista kulmakarvaansa, mutta napsautti sitten taksamittarin päälle ja lähti ajamaan kohti Helsinki-Vantaata. Hän vilkuili peruutuspeilistä takapenkille ilmaantunutta hahmoa, tyyppi oli jotenkin tutunnäköinen. Sepon tarkkailun kuitenkin keskeytti puhelin. Se oli Mirkku. Taas. Seppo tunsi, miten lihapiirakan lämpö alkoi muuttua poltteluksi.
”Minä en nyt millään joutaisi sinun mäkätystä kuuntelemaan, saat kyllä elatusmaksusi”, Seppo vastasi puhelimeen ja sulki sen saman tien. ”Ämmä”, Seppo lisäsi vielä ennen kuin vaihtoi puhelimen äänettömälle ja laski sen käsistään. Hän nautti ajatellessaan, miten Mirkkua täytyi suututtaa, kun ei ollut ehtinyt saada suunvuoroa. Sitten hän muisti takapenkillä istuvan miehen. ”Pahoittelen että jouduit kuulemaan tuon. Sukurasite, ymmärräthän”, hän selitti pokalle, jonka hymyä välikohtaus ei ollut pyyhkäissyt.
Länsimetro 2033
[Työväenopiston luovan kirjoittamisen syksyn 2016 kurssin lopputyöstä tuli sittemmin yllättäen anakronistinen. Ken olisi uskonut.]
Kesäkuun viides päivä vuonna 2023 oli lämmin ja kirkas. Aurinko oli noussut pilvettömälle
taivaalle, ja huolimatta suurvaltojen hiljattain uudelleen kiristyneistä väleistä, ihmiset heräilivät
viikonlopun jälkeen uuteen viikkoon pääsääntöisesti levänneinä ja virkeinä. Minä sen sijaan olin
nukkunut kehnosti, ja herännyt jo varhain valmistautumaan juhlallisuuksiin. Kuuluin Länsimetro-
projektin avajaistoimikuntaan, ja tänään oli se suuri päivä, kun entisen Helsingin metro vihittäisiin
viimein käyttöön. Projekti oli hieman viivästynyt, ja jotkut meistä olivat melkein välillä
menettäneet uskonsa siihen. Nyt toimikuntamme kuitenkin seisoi Matinkylän aseman laiturilla
juhlaväen edessä. Suoristelin vielä vaivihkaa solmiotani toimikuntamme puheenjohtajan
lopetellessa alkupuhetta. Raikuvien aplodien jälkeen tuli minun vuoro. Vedin syvään henkeä, ja
toivotin ihmiset omastanikin puolesta tervetulleeksi tilaisuuteen. Ehdin ilmoittaa nimekseni Arto,
kun aseman sireenit alkoivat ulvoa. Pian portaikosta puski laiturihalliin kiljuvia ihmisiä. Pysäytin
yhden heistä ja kysyin, mitä oli tapahtunut. Nainen kertoi, että ensin oli kuulunut jyrinää, sitten
taivas oli värjäytynyt oranssiksi ja eri puolilla taivaanrantaa oli näkynyt sienenmuotoisia pilviä.
Tiesin heti, mitä oli tapahtunut. Maailma oli loppunut.
Kesäkuun viides päivä vuonna 2023 oli lämmin ja kirkas. Aurinko oli noussut pilvettömälle
taivaalle, ja huolimatta suurvaltojen hiljattain uudelleen kiristyneistä väleistä, ihmiset heräilivät
viikonlopun jälkeen uuteen viikkoon pääsääntöisesti levänneinä ja virkeinä. Minä sen sijaan olin
nukkunut kehnosti, ja herännyt jo varhain valmistautumaan juhlallisuuksiin. Kuuluin Länsimetro-
projektin avajaistoimikuntaan, ja tänään oli se suuri päivä, kun entisen Helsingin metro vihittäisiin
viimein käyttöön. Projekti oli hieman viivästynyt, ja jotkut meistä olivat melkein välillä
menettäneet uskonsa siihen. Nyt toimikuntamme kuitenkin seisoi Matinkylän aseman laiturilla
juhlaväen edessä. Suoristelin vielä vaivihkaa solmiotani toimikuntamme puheenjohtajan
lopetellessa alkupuhetta. Raikuvien aplodien jälkeen tuli minun vuoro. Vedin syvään henkeä, ja
toivotin ihmiset omastanikin puolesta tervetulleeksi tilaisuuteen. Ehdin ilmoittaa nimekseni Arto,
kun aseman sireenit alkoivat ulvoa. Pian portaikosta puski laiturihalliin kiljuvia ihmisiä. Pysäytin
yhden heistä ja kysyin, mitä oli tapahtunut. Nainen kertoi, että ensin oli kuulunut jyrinää, sitten
taivas oli värjäytynyt oranssiksi ja eri puolilla taivaanrantaa oli näkynyt sienenmuotoisia pilviä.
Tiesin heti, mitä oli tapahtunut. Maailma oli loppunut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)