Minä, Melleri ja Morrison

[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssin lopputyönä syksyllä 2017, ja vähän paranneltu Kriittisen korkeakoulun ennakkotehtävää varten. En ymmärrä, miten en muka päässyt sisään! Tarinassa esiintyvät runot on kirjoitettu alunperin työpaikan pikkujouluihin "presidentin puolisona" niissä esiintyneen työkaverin lausuttavaksi, tosin tästä on jätetty pois ne, jotka huonoimmin aukeavat muille ihmisille]

I Talvi

Pitelin kahvimukista molemmin käsin kiinni, se lämmitti kirpeän tammikuun aamun pakastamia luitani. Katselin ympärilleni, avokonttori oli tyhjä, vain Maarit oli näin varhain paikalla ja hän istui minua vastapäätä. Painoin tulosta-nappulaa, ja livahdin printterihuoneeseen. Monitoimikone surrutti hetken, ja sylkäisi paperin. Palasin työpisteelleeni ja laskin tulostinlämpimän lomakkeen pöydälleni, ja täytin loput tyhjät kohdat. Vaikka olin puntaroinut asiaa vakavasti sen jälkeen, kun olin pillahtanut itkuun miestenvessassa, en näin ratkaisevalla hetkellä tohtinut olla aivan varma. Säästöjä minulla oli sen verran, että niiden ja ansiosidonnaisen turvin ehtisin hyvin hankkia elämälleni jonkinlaisen suunnan, ja kirjoittaa esikoisteokseni. Kolme vuotta, olin laskenut. Työelämän ja taiteellisten pyrkimysten yhteensovittaminen ei muulla tavalla tuntunut olevan mahdollista, irti oli pakko sanoutua, enkä silti saanut nyt suustani ulos esimieheni Maaritin nimeä, että hän tulisi keskustelemaan kanssani vakavasti. Päätin piilottaa paperin laatikkoon kahden muun samanlaisen, nyt jo päiväysvanhan lomakkeen seuraksi.

Vanne pääni ympärillä kiristyi iltapäivää kohden, eikä edes lounas Helenan kanssa ollut piristänyt, päinvastoin. Lounastunnin jälkeen Maarit oli pommittanut minua muistutuksilla työtehtävistä, joiden eräpäivä lähestyi. Maarit kiristi hermojani, ja lopulta valehtelin hänelle alkavasta kokouksesta, jotta pääsisin siirtymään muualle tekemään töitä rauhassa.

Jukka Tajunnanvirtanen 1

[Tämä on kirjoitettu todennäköisesti syksyllä 2017 Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla, tunnin aikana automaattikirjoitusharjoituksena. Tähän olen kirjannut muistiin vähiten huonot osat siitä, mikä on yksi automaattikirjoituksen tarkoituksista.]

Mustasilmäinen hämähäkki väärinpäin
  punoo repaleisia seittejä
Sydän yhtä mustaa arpikudosta
  punottu vinoon

Vaakataso valuu
järvi kuolaa rannalle hukkuneiden
     turpeat ruumiit
  kärpästen sädekehä pääni ympärillä

Tilitapahtumien kulku

[Tehty Työväenopiston Luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2017. Tehtävänantona oli kokeellinen runous. Harmi, että Blogger taitaa hävittää huolellisen taittotyöni. Runojani en halua selitellä sen kummemmin. Tätäkin rajoittaa vähän pituusrajoite,]

TILITAPAHTUMAT


KAIVOKUKKA OY       -50,00
ASEMATUNNELI
16.09.2017   Korttiosto

ATMOtto/Otto.       -20,00
16.09.2017

HOTELLI CUMULUS HKI   -112,00
KAISANIEMI
16.09.2017   Korttiosto

AUTO 160            -34,20
16.09.2017   Korttiosto

LUCKY LADY          -7,50
BAR NIGHTCLUB
16.09.2017   Korttiosto

LUCKY LADY          -7,50
BAR NIGHTCLUB
16.09.2017   Korttiosto

LUCKY LADY          -7,50
BAR NIGHTCLUB
16.09.2017   Korttiosto

LUCKY LADY          -7,50
BAR NIGHTCLUB
16.09.2017   Korttiosto

ATMOtto/Otto.       -90,00
15.09.2017

NORDEA             -713,17
LAINAT/LÅN
15.09.2017 Laina Nordea

ZALARIS HR           2 176,63
SERVICES FINLAND OY
15.09.2017         Pano

Tuokiokuva

[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla tunnin aikana. Muistaakseni piti kirjoittaa hyvin, hyvin lyhyt tarina käyttämällä annettua kaavaa.]

Auringonnousu valaisi joenmutkan kultaisella kimalluksella. Tom käveli rantaan ja katseli jokea. ”Tiedätkö, minua ei kaduta lainkaan”, hän sanoi. ”Minä olen kyllä pahoillani”, Michael vastasi. Hän tarttui Tomia olkapäistä ja painoi tämän polvilleen. Sitten hän ampui yhden luodin siististi Tomin takaraivoon. Joenmutka kimmelsi kultaisena.

Sääntö-Suomi100

[Kirjoitettu Työväenopiston Luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2017. Tätähän on pidettävä luonnoksena, koska oikeasti tässä pitäisi olla sata säettä.]

Saako kirjastossa nauraa,

  jos sitä ei ole erikseen kielletty?

Saako bussissa istua toisen viereen,

  jos on tilaa seistäkin?

Saako myydä karjalanpiirakoita,

  jos kutsuu niitä riisipiirakoiksi?

Saako mielitietylle lähettää punastuneen viestin,

  jos ensimmäisistä treffeistä on alle vuorokausi?

Saako tavoitella lähimmäisen puolisoa,

  jos Jumala on jo aikapäivää kuollut?

Saako kävellä punaisia päin,

  jos valkoiset eivät ole näkemässä?

Saako nakkikioskin jonossa turpiin,

  jos oikein rumasti pyytää?

Saako syksy jo,

  jos kesäkään ei ole vielä saanut?

Saako luvan, hyvä neiti,

  jos saan luvan kysyä?

Tanskalainen hetki

[Työväenopiston LK-kurssille syksyllä 2017 tehty kotitehtävä, jossa oli tarkoitus kokeilla käyttää sinuttelua (yksikön toista persoonaa) tehokeinona.]

"Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?", kuulet kysyttävän itseltäsi. Vaalea, auringon nahistama jakkupuku katsoo sinua haaleansinisillä silmillään, ja odottaa vastausta harjoiteltu hymy huulillaan. Yrität pinnistää, ja ottaa kysymystä vakavasti, mutta sanat takertuvat kurkkuun. Sinua alkaa pikku hiljaa kaduttaa, että menit ehdottamaan esimiehellesi voivasi hyvin tuurata häntä Kööpenhaminassa jotain tärkeää kirjainlyhenettä käsittelevässä kokouksessa. Et tietenkään voinut aavistaa, että varsinaisen asian sijasta päivän istunnossa käsiteltäisiin tunteitasi. Kotona ei edes vaimoasi kiinnosta tietää niistä kovin tarkasti, ja nyt tuo tanskalainen korppikotka odottaa spontaania tilitystä mielesi liikkeistä ja niistä mahdollisista syistä, jotka estävät sinua olemasta täysin läsnä.

Näkevätköhän muut, miten hiki kirpoaa otsallesi? Nyt sinulla on tilaisuus puolustaa suomalaisen, nykyaikaisen miehen mainetta, mutta sulkeutuneisuus virtaa syvällä veressäsi. Jakkupuku kallistaa päätään, ja viimein vedät henkeäsi ja kerrot, että olet vähän reissussa rähjääntynyt, mutta positiivisin mielin, ja että luulet voivasi osallistua päivän agendaan niin täysillä kuin inhimillisesti on mahdollista. Tiedät sydämessäsi, että kuuntelet sujuvasti ja vaikenet vielä sujuvammin. Jakkupuvun hymy ei värähdäkään, kun hän kääntää päänsä ja kysyy vieressäsi istuvan miehen tunteista. Sinua nolottaa, kun hän laulaa ruotsalaisittain murretulla englannilla olevansa täynnä energiaa etkä voi olla varma, oliko hän yhtä tosissaan kuin sinä.

Tulevasta elämästäni vessapaperina

[Tämä on tehty ehkä syksyllä 2017 Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla tunnin aikana. Käsittelimme roolin ottamista teksteissä, ja esimerkkinä meillä oli Claes Anderssonin runo "Tulevasta elämästäni ruohomattona", joka inspiroi minua. Tosin runon sijasta otin proosalinjan.]

Vessapaperin siivu odotti levollisin mielin viimeistä matkaansa. Suurin osa sen elämästä - ehkä syntymää lukuunottamatta - oli ollut varsin tasaista, ellei tylsääkin. Syntymäkodissaan sen ympärille oli kietaistu muovikääre, ja hän oli saanut siskojensa ja veljiensä kanssa odotella pimeässä varastossa pitkään muuttopäivää, joka sekin oli ollut varsin tapahtumaköyhä; Trukki oli siirtänyt sen muiden mukana koleaan, epämukavaan ja yhtä lailla pimeään autoon. Sieltä se oli kuljetettu valtavaan markettiin, josta sen viimein oli joku sydämellinen nainen ostanut mukaan tarjouksesta.

Nyt, viimein, hän oli täyttänyt tarkoituksensa tässä maailmassa. Elämästä oli jäänyt hänelle ryppyjä, eikä ihonvärikään ollut enää ihan valkoinen, mutta oli se lopulta ollut sen arvoista. Enää oli jäljellä hyppy tuntemattomaan. Hän leijui alas posliinialtaaseen. Hän kellui tyynesti lammen pinnalla ja antautui virran vietäväksi. Kaikki pimeni.

Joulun iltavuoro

[Lyhyt juttu tehty kotitehtävänä työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2017. Tässä ennen kaikkea blogipohjan testaamista varten]

Punainen paperitähti loisti kirkkaana olohuoneen ikkunalla. Istuin kuusen vieressä ja katselin mykistyneenä perheen tyttärien esitystä. Joulupuu on rakennettu, he lauloivat, nuorin ujosti, kaksoset vähän reippaammin. Hartaasti sitä oli rakennettukin, koko komeutta ympäröi sellainen värikäs kuusenkynttilöiden sädekehä,  että minun tuli hiki. Toisaalta se ei ollut suurikaan ihme paksun nutun ja tekoparran alla. Näin liikutuksen punan perheen äidin kasvoilla, hän oli varmasti mielissään kun oli keksinyt pyytää tyttöjen isää kuvaamaan illan kohokohtia.

"Hohhohhoo", sanoin, kun tytöt lopettivat. "Sepä oli hienosti laulettu". Tytöt punastuivat. Sitten aloin jakaa lahjoja. Eleonoora, Elisabet ja Linnea. Parhaani yritin, mutta ääneni särkyi silti hetkeksi kun ensimmäisen kerran ojensin Linnealle lahjaa. Minun Linnea olisi korkeintaan vuoden vanhempi kuin edessäni kainosti hymyilevä tyttö, joka ulkonäkönsä puolesta olisi voinut olla hänen sisko. Varttia myöhemmin kuusen juuri oli tyhjä lahjoista.

"No niin, sanokaas tytöt pukille hei hei", perheen isä sanoi, otti vaimonsa syleilyynsä ja suuteli tätä poskelle. "Muori varmaan odottaa jo siellä Korvatunturilla Pukkia".

"Niin", sanoin, ja yritin hymyillä. Lähdin sitten pois, perheen isä tuli perääni pihalle ja antoi sovitun viisikymppisen ja toivotti vielä hyvät joulut. Kävelin kireässä pakkasessa kaksi kilometriä kotiin, kävelin rappuset toiseen kerrokseen ja suljin oven takanani. Ripustin pukinasun naulaan. Valoja en viitsinyt sytyttää, vaan kävin sohvalle makaamaan ja katselin Linnean valokuvaa katulampun valossa.

Krapula-aamu

[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille syksyllä 2017. Muistelen, että tehtävänanto liittyi aisteihin, joita tässä olen yrittänyt käyttää kaikkia.]

Keskikesän aurinko valui sälekaihtimien läpi huoneeseen ja teki näkyväksi ilmassa leijailevan pölyn. Lakana allani oli rutussa, sijauspatjani kosteusvauriot kasvoivat hikisen kylkeni alla. Raotin edelleen silmiäni, lattialla oli vaatteita sekavina myttyinä. Ajattelu teki kipeää, mutta ymmärsin pian, etteivät kaikki rievut olleet omiani. Tuntoaistini alkoi käynnistyä. Tunsin pehmeän ihon karheaa jalkaani vasten, tutun hengityksen niskassani. Edellinen ilta oli jossain valkoisen kohinan takana, enkä saanut siitä kiinni kuin välähdyksiä. Tiesin silti. En edes pitänyt hänestä sillä tavalla, ja silti päädyin aina samaan voikukkaan kuin patalaiska mehiläinen.
  - Huomenta Eevi.
Eevi ynisi jotain, mutta ei siitä ottanut selvää. Nousin sängyn laidalle istumaan ja keräämään voimia. Hoipertelin keittiöön, tyhjät tölkit kolisivat tiskialtaaseen kun taiteilin kahvinkeittimen kanssa. Palasin makuuhuoneeseen, suoristin lakanan ja kävin takaisin Eevin viereen. Katselin hänen kasvojaan, levinnyttä meikkiä, ja tunnustelin hänen rintakehänsä liikettä omaani vasten. Sisään. Ulos. Sisään. Olikohan viime yönä tapahtunut jotain? Muistikuvat illasta päättyivät luullakseni edellisen vuorokauden puolelle, eikä Eevi ollut niissä mukana.
Kahvinkeittimen pulputus kaikui keittiössä. Eevi avasi silmänsä.
  - Moi.
  - Siellä olisi kahvia.
  - Niin.
Hivuttauduin lähemmäs Eeviä, ja jäimme siihen makaamaan. Yksinäinen raitiovaunu kirskui jossain kadulla, kahvin tuoksu sekoittui pölyiseen valoon.

Parasta ennen aamua

[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille lopputyönä keväällä 2017. Kaikista eniten yllätin itseni kirjoittamalla runoja. Olin silloin vähän rakastunut. Häpeänsietokyvyn harjoittamisen merkeissä jätän tähän kaikki runot sellaisenaan, myös ne joista sain rakentavaa palautetta, ts. ei kannattaisi runoissa viljellä pop-kulttuuriviittauksia. Osiossa IV oleva kokonaisuus on kuitenkin kirjallisuusviittaus, ja osio on jäljitelmä Timon eräästä runosta hänen esikoiskokoelmastaan Epätietokirja (2009)]


I Esileikki

Harkituilla sanoilla kirjoittaja luo uuden maailman
Harkitsemattomilla sanoilla sinä loit maailmani uusiksi

Seuraavat säkeet syntyivät 20 vuotta lasketun ajan jälkeen

***

II Hänelle, joka ei tunnista tästä itseään

Elämäni mittaisen virheiden jatkumon eräs paikallinen huippukohta oli rakastua sinuun. Nautin sisääni murtautuneista tunteista sen aikaa, ettei jättiputkien metsää saanut enää kitkettyä polttamatta sitä kokonaan ja istuttamatta uudelleen. Toivoin hallittua laskeutumista, mutta lennonjohto laiminlöi tehtäviään.

Ennen auringonnousua hetki on sinisimmillään. Käännyt katsomaan minua ja aamutähtesi tuikkivat valonsa maailmaan. Himmeämpänä tähtenä Aurinko liuottaa minut ensin, sulaudun pilvipoutaan.

Vietän iltoja katsellen kuvaasi puhelimen ruudulta. Venytän kasvojasi nähdäkseni silmiesi taakse, mutta putoan hymykuopan pohjalle enkä halua nousta. Hiuskiehkurasi laskeutuu kuopan ylle, peittelen itseni siihen ja käyn nukkumaan.

Eräänä iltana Gary Moore tuli puhuttelemaan minua, hän muistutti kuolemasta sydämenlyönnin päässä. Harkittuani asiaa päätän olla kerrankin spontaani ja tunnustaa virheeni. Sydämeni pysähtyy siksi aikaa, ettei sen lyönnit loppuisi kesken.

***

Tentti (3/2017)

[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2017. Mikähän harjoitustehtävän teema on ollut, en tiedä taaskaan.]

Tenttiaikaa oli jäljellä vielä varttitunti. Tuijotin lähes puhdasta arkkia, olin saanut sen kansisivulle ylös vain nimeni ja marginaalit. Alkoi vaikuttaa siltä, ettei mikään spontaani kansainvälinen hätätila tai jumalallinen väliintulo keskeyttäisi tenttiä ja vapauttaisi minua. Otin kysymyspaperin vielä kerran kouraani ja yritin lukea ensimmäisen kysymyksen. Tarkistin varmuuden vuoksi vielä kerran myös kurssin nimen, mutta lukutaidossani ei näyttänyt olevan mitään vikaa.

Laskin paperit pöydälle ja kirjoitin vastauspaperille, etten katunut mitään muuta kuin että istuin näinkin kauan tenttisalissa. Loppuun lisäsin kiitoksen ja anteeksipyynnön. Palautin paperit, ja lähdin ulos nauttimaan joululoman ensimmäisistä minuuteista. Oloni oli sekä vapautunut että ahdistunut. Lumihiutaleet sinkoilivat kasvoilleni kuin heittotähdet, mikä sai mieleni asettamaan ajatukset epäonnistuneesta syyslukukaudesta oikeisiin mittaisuhteisiin. Maailmassa oli vielä todellisiakin ongelmia kuin käheä-äänisen pedagogian mestarin knopit, joiden kytkökset reaalimaailmaan oli syksyn ensimmäisestä luennosta alkaen jäänyt minulle epäselviksi. Kerran olin erehtynyt kysymään selvennystä johonkin asiaan, mutta saamani selvitys ei sen paremmin herättänyt lisäkysymyksiä kuin suonut vastauksia. Päätin olla märehtimättä asiaa enempää, kun en voinut asioihin enää vaikuttaa. Päivä saattoi olla vuoden pimein, mutta teknisesti ottaen talvipäivänseisaus oli jo takana. Myräkkä ulkona yltyi, kevättä kohti olin matkalla.

Kohtaus yökerhossa

[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2017. En muista yhtään, mikä oli tehtävänanto, mutta jotenkin olin otsikoinut jutun nimellä "Todellisuuden emotionaalinen konstruointi". Olen ollut tosi fiksu keväällä 2017, koska nyt en tajua ollenkaan.]

Hotellin yökerho oli tummanruskea valtava Sali, jonka toisella puolella oli baari, ja toisella tanssilattia. Välissä oli pöytiä ja reunoilla aitioita. Tiskin yläpuolella oli mauton, punainen neonvalokyltti, jossa luki yökerhon nimi. Viittilöin baarimikkoa täyttämään lasini vielä kerran. Pyylevä, viiksekäs mies nyökkäsi, ja kaatoi lasini puolilleen Jack Danielsia. Otin lasin käteeni, ja käännyin katsomaan salin toiselle puolelle. Aitioissa istui ihmisiä toisiaan lääppimässä. Toiset tanssivat niin kutsutun musiikin mukana strobovalojen välkkeessä. En ollut varma, oliko tanssilattian keskellä kiemurteleva nuori mies epilepsiakohtauksen kourissa. Mitä helvettiä minä täällä teen, kysyin itseltäni. ”Ehkä olet etsimässä jotain”, baarimikko sanoi. Tajusin vasta silloin puhuneeni ääneen. Vilkaisin baarimikkoa, ja join sitten lasini tyhjäksi yhdellä kulauksella.  Laskin lasin tiskille, heilautin oikeaa etusormeani lasia kohti mutta en jaksanut nostaa päätäni tarjoilijaa päin.

Katselin peilikuvaani baaritiskin säröllä olevasta lasisesta pinnasta. Muisto palasi mieleeni nopeina välähdyksinä viskin loristessa lasiini. Hengitykseni tiheni, mieleni teki oksentaa. Sitten vedin henkeäni, ja join muiston kurkustani alas yhdellä kulauksella, ja siedin taas hetken verran paremmin omaa seuraani ja vastenmielistä jumputusta. Ei. Olin menettämässä jotain.

Tyyliharjoitus, taas

[Tehty todennäköisesti keväällä 2017 Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla tunnin aikana. Idea oli kirjoittaa ensin lyhyt juttu jostain arkisesta sattumuksesta, ja sen jälkeen kirjoittaa sama juttu uudestaan, mutta tyyliä vaihdellen. Kurssinvetäjä ilmoitti aina, milloin tyyliä piti vaihtaa ja mihin.]

Ennen töihiinlähtöä päätän tehdä päivän hyvän työn ja viedä maitotölkit ja pakastepitsarasiat roskiin. Raahaudun pari kerrosta alas, mutta pistän oitis vipinää kinttuihin kun kuulen jossainpäin rappua oven käyvän.

Ehdn roskikselle. Avaan kannen ja yritän kaataa pahvikasan suoraan sisään. Olisi pitänyt muistaa hulluuden määritelmä. Huokaisen syvään, ja alan äheltää pitsalaatikoita yksitellen roskiin, ja kun ne eivät suosiolla irtoa, alan riuhtoa niitä pois muovipussista ja sadatella hiljaa.

   "Moi", kuuluu vierestäni. Se on uusi naapurini, nuori sievä sairaanhoitaja. Häkellyn, enkä saa sanaa suustani. Sen sijaan saan kyllä tiputettua roskiksen kannen sormilleni, mikä saa minusta ulos yllättyneen saatanan. Tyttö lähtee äkkiä pois. Änkytän tervehdyksen perään.

Aamupäivän istun työpaikan kahvihuoneen pystybaarissa pahviseen kahvimukiin tuijottaen ja manaten jälleen kerran loistavasti hoidettua tilannetta.

***

Kaupunkikierros

[Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille keväällä 2017 kotitehtävänä olen yrittänyt kuvata mahdollisimman objektiivisesti miljöötä.]

Aurinko paistaa sumuharson takana kaupunkia ympäröivän metsän yläpuolella. Sieltä täältä halkeilleen asfaltin railoista puskee ruskeaa heinää. Viime yönä on satanut lunta, ja ohuessa lumipeitteessä näkyy pienen eläimen jälkiä, ne kulkevat kadun poikki lehdettömästä pusikosta harmaasta betonista valettuun kerrostaloon. On hiljaista. Tuulen humina nostaa välillä ääntään, se lennättää hetken harmaanruskeita, koppuraisia lehtiä maasta ja kirskuttaa lähellä seisovaa maailmanpyörää. Sen vieressä olevaa paikoilleen ruostunutta karusellia tuuli ei huojuta, kuten ei myöskään romahtaneen katoksen eikä roskien alle puoliksi hautautuneita törmäilyautoja.

Kaupungin talot ovat suuria, betonista tai tiilestä kasattuja kerrostaloja. Niiden ikkunoissa vain harvoissa on lasit jäljellä. Parvekkeiden kaiteet ovat ruosteessa nekin, muutamat ovat sortuneet. Kävelen sisään yhteen taloista. Rappukäytävä on täynnä roskia ja lasinsiruja, kaikki tomun peitossa. Seinällä on muutamia graffiteja. Auringonvalo siivilöityy portaikon ikkunasta sisään ja paljastaa leijailevan pölyn. Useimpien asuntojen ovet ovat jääneet auki, jotkut on otettu saranoiltaan ja lojuvat nyt lattioilla. Kuljen portaita ylös niin kauan kun niitä riittää, ja sitten astun yhteen asuntoon sisään. Siellä on muutama pöytä, tuoleja ja sohva, jonka päällinen on repeytynyt. Lattia on niin ikään tomun peitossa, ja rottien tai lintujen ulosteiden. Pöydällä on harmaan tomun alla sanomalehti, ja se on päivätty huhtikuulle 1986.

Rainbow Six: Siege

[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotitehtävänä keväällä 2017. Tekstiä kirjoittaessani mietin, mitenkähän meidän joidenkin sinkkuelämä se tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mystistä.]

Perjantaina, neljältä iltapäivällä avokonttori oli jo hiljentynyt, ja enää vain Teron ja Eveliinan työpisteiltä kuului näppäimistöjen nakutusta.  Lopulta Eveliina läpsäytti kannettavansa kiinni. ”Tämä taitaa olla tässä tältä viikolta. Kysyit päivällä, onko minulla viikonloppusuunnitelmia. Ei ole. Oliko sinulla mitään?”, hän kysyi Terolta. ”Ei minullakaan taida olla mitään erityistä”, Tero sanoi. Eveliina puki ulkovaatteita ylleen, ja lyhyen ikuisuuden jälkeen hän sanoi: ”Minun tekisi aivan kauheasti mieli jotain mättöruokaa. Nakkeja ja muusia. Lähdetkö kanssani syömään jonnekin?”. Tero nosti päänsä taulukkolaskentaohjelmasta ja katsoi Eveliinaa. ”Ei kun hemmetti. Minun piti tavata yhtä kaveria tässä alkuillasta. Miksei muuten”, Tero sanoi sitten. Puoli tuntia myöhemmin toimisto oli autio.

 Teron asunto oli niukasti sisustettu yksiö, jonka ainoaa huonetta hallitsi kirjahylly, sohva ja televisio. Tero istui sohvalla kuulokkeet päässään, ja pelasi yhtä ammuskelupeliä Internet-yhteyden päässä olevan kaverinsa Sampon kanssa. ”Jonna murjottaa taas, hän olisi halunnut viettää perheiltaa, vaikka sanoin kyllä eilen sopineeni sinun kanssa terroristijahdista. ”, Sampo sanoi väliajalla. ”No jaa. Ainakin sinulla on joku. Minulla tämä leppoisa poikamieselämä tuntuu jatkuvan”. Teron puhelin piti ääntä, se oli WhatsApp-viesti Eveliinalta. Hän oli lähettänyt Terolle kuvan ruokapöydästä, jossa oli lautasella makkaraperunat ja lasissa punaviiniä. Teroa nauratti, hän lähetti nauravan hymiön paluuviestinä. ”Missä oikein luuhaat, matsi alkoi jo”, Sampo sanoi. ”Sori, työkaveri vaan lähetti hauskan kuvan, vastasin siihen”, Tero sanoi ja otti huikan oluestaan.

Taksikuski

[Tehty Työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille kotiläksynä keväällä 2017. En muista enää tehtävänantoa, mutta siitä tuli juttu hotakaislaisesta taksikuskista. Minua vähän ärsytti, kun opettaja arvasi minun ajatelleen Hotakaisen 'Klassikko'-romaanin autokauppias Kartiota]

”Saatana!”, Seppo karjaisi. Hänen teki mieli paiskata kännykkä sulavaan keväthankeen ja polkea se tohjoksi. Hän kuitenkin nielaisi kiukkunsa, rauhoittui, ahtoi loput lihapiirakasta suuhunsa ja palasi sitten autoon odottelemaan pokaa. Tavanomaisesti, silloin kun Mirkku ei soitellut hänelle, hän nautti arkipäivien verkkaisesta tunnelmasta, kun riitti kuskata muutama eteläisten kaupunginosien turkiksiin pukeutunut rouva Stockmannille ja tyyriitä pukuja käyttävä mies lentokentälle. Vuokraan ja muihin laskuihin tarvittava varallisuus lunastettiin verellä ja hiellä viikonloppuiltaisin.

Lihapiirakka ja sen väliin sullottu lenkkimakkaran viipale lämmitti vielä Sepon parissa vuodessa kasvamaan päässyttä vatsaa, kun taksipäätteeltä tuli toimeksianto lentokentälle kyytiä tahtovasta asiakkaasta. Seppo käynnisti Mercedes-Benzin ja lähti ajamaan Porthaninkatua alas. Perille saavuttuaan Seppo pyyhkäisi vaistomaisesti viiksistään ruoantähteitä ja röyhtäisi pikaisesti, ettei asiakkaan kuullen tarvinnut. Hän oli odottanut pokan olevan joku viimeisen päälle laittautunut liikemies, mutta autoon astuikin kirpputorirääsyihin kietoutunut keski-ikäinen mies parin kangassäkin kanssa.

”Päivää. Lentokentällekö pitäisi siis päästä?”, Seppo kysyi.
”Hyvää päivää. Voi kyllä, sinne minun pitäisi todella päästä”, mies vastasi.

Seppo nosti toista kulmakarvaansa, mutta napsautti sitten taksamittarin päälle ja lähti ajamaan kohti Helsinki-Vantaata. Hän vilkuili peruutuspeilistä takapenkille ilmaantunutta hahmoa, tyyppi oli jotenkin tutunnäköinen. Sepon tarkkailun kuitenkin keskeytti puhelin. Se oli Mirkku. Taas.  Seppo tunsi, miten lihapiirakan lämpö alkoi muuttua poltteluksi.
”Minä en nyt millään joutaisi sinun mäkätystä kuuntelemaan, saat kyllä elatusmaksusi”, Seppo vastasi puhelimeen ja sulki sen saman tien. ”Ämmä”, Seppo lisäsi vielä ennen kuin vaihtoi puhelimen äänettömälle ja laski sen käsistään. Hän nautti ajatellessaan, miten Mirkkua täytyi suututtaa, kun ei ollut ehtinyt saada suunvuoroa. Sitten hän muisti takapenkillä istuvan miehen. ”Pahoittelen että jouduit kuulemaan tuon. Sukurasite, ymmärräthän”, hän selitti pokalle, jonka hymyä välikohtaus ei ollut pyyhkäissyt.